Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ehkä minä olen tyytyväinen tähän vanhuuteeni, eräänlaiseen kuolemattomuuteeni. Aistit ja muisti harsoutuvat, mutta minä elän ja koen. Tunnen kokevani aina jotain uutta, ennalta aavistamatonta. Olen partaalla enkä kuitenkaan vielä lähde.”
Näin kirjoitti Aila Meriluoto (1924–2019) tämän vanhuuden päiväkirjansa keskivaiheilla, marraskuussa 2009. Hän oli jo 85-vuotias, vanhus siis kaikkien mahdollisten määritelmien mukaan, mutta vielä hänen elämänsä oli vilkasta, seurallista ja luovaa. Runoja syntyi, hän sai suuren rahapalkinnon elämäntyöstään ja Panu Rajala kirjoitti hänestä laajan elämäkertateoksen Lasinkirkas, hullunrohkea. Tämä viimeksi mainittu asia olisi voinut ehkä olla Meriluodolle suuri itsetunnon kohotus ja tärkeä tekijä uran kannalta, mutta hän oli suorastaan raivoissaan Rajalalle, piti häntä tekstivarkaana, naistenvihaajana ja keltaisen lehdistön tasoisena kirjoittajana.
Onhan Rajalan kirjoittamien monien elämäkertojen kohdalla todettava, että ne kuvaavat suurella mielenkiinnolla kohdehenkilönsä eroottista puolta, kuten vaikkapa Olavi Paavolaisesta kertovassa kirjassa Tulisoihtu pimeään (2014) on käynyt, ja Meriluodon vilkas elämä antoi tähän varmasti aineksia. Itse asiassa hänellä ja Rajalalla oli ilmeisesti ollut pikkuinen romanssikin aikoinaan.
Mutta Meriluodolla oli paljon muutakin elämää. Hän siis kirjoitti runoja ja tapasi sekä joitakin ystäviään että erityisesti suuren perheensä jäseniä. Jopa ensimmäinen lapsenlapsenlapsi syntyy päiväkirjojen kuvaamana aikana. Kesäisin hän vietti aina pitkän aikaa klaaninsa, kuten hän itse asian ilmaisi, kanssa kotiseudullaan Pieksämäen Takaniemessä. Siellä elämä oli välillä ehkä liiankin vilkasta, kun eri-ikäisiä sukulaisia koirineen tuli ja meni, mutta onneksi Meriluodolla oli sielläkin oma kolonsa, johon vetäytyä yksinään lepäämään.
Tässäkin kirjassa Meriluotoa kohtaa vielä rakkaussuhde, tai ainakin jollain tapaa eroottinen suhde: hän uudistaa läheisen kontaktinsa Antero-nimiseen mieheen. Antero stimuloi häntä, on ilmiselvästi älykäs ja lahjakaskin, mutta aivan toivottomalla tavalla hän muistuttaa kirjailijan ensimmäistä puolisoa Lauri Viitaa:
”Puhui noin seitsemän tuntia mutta kiinnostavammin kuin Lauri, tai ehkä se johtui siitä että hän oli elävästi läsnä.”
Päiväkirjan edetessä käy ilmi, että Meriluodon ja Anteron suhde on lähes yksinomaan sitä, että Antero puhuu puhumistaan, esitelmöi ja luennoi, ja Meriluoto kuuntelee. En voinut mitään sille, että minulle lukijana heräsi melkein raivo tätä suhdetta kohtaan: miksi alentua aina tällaisiin mieskuvioihin, joissa joutuu olemaan vain yleisönä narsistille? Mutta jotain tarvetta Anteron kanssa oleminen palveli Meriluodolle, ja nämä asiat ovat useimmiten ulkopuolisten silmiltä suljettuja.
Päiväkirja kertoo hyvin elävästi, sekä kauniisti että raadollisesti, vanhenemisen kokemuksesta. Aistit sumenevat, sekä kuulo että varsinkin näkö, ja näön menettäminen on tietenkin kirjoittavalle ja lukevalle ihmiselle toivottoman tuntuista. Mutta myös muisti tekee tepposiaan: varsinkin kirjan loppupuolella Meriluodon on yhä vaikeampi muistaa nimiä ja tapahtumiakin. Osaltaan tähän saattaa sen kummemmin moralisoimatta vaikuttaa kirjailijan melko runsas alkoholinkäyttö, sillä päiväkirjan kuvaamana aikana hän tuntuu naukkailevan aika suuria määriä sekä viiniä että väkeviä lähes joka ilta.
Meriluoto kirjoitti vielä jonkinlaista päiväkirjaa tämäkin teoksen kattavan ajan jälkeen, mutta kuten kirjan toimittaja Anna-Liisa Haavikko toteaa, ”teksti ja käsiala rispaantuivat kuten kirjoittajansa.” Meriluodolla diagnosoitiin Alzheimerin tauti vuonna 2011, ja hän eli siis vielä kahdeksan vuotta sen jälkeen, josta suurimman osan kuitenkin omassa asunnossaan, vain viimeinen vuosi kului hoitokodissa.
Meriluodon päiväkirja oli kuulasta ja koskettavaa, monenlaisia tunteita herättävää luettavaa. Hän kirjoitti hyvin aidon tuntuisesti, ei säästellyt läheisiään mutta ei etenkään itseään. Varsinkin vanhuuden kokemus on kirjassa käsinkosketeltavasti läsnä. Meriluoto kirjoittaa kesäkuussa 2009, kymmenen vuotta ennen kuolemaansa:
”Tämä kynä on ihan kurja, jälki kuin ohutta hiusta. Ajatuskin kuin ohutta hiusta. Tämä kaikki niin epätodellista: ei liikettä, ei ääniä, vain valoa kaikkialla. Olenkohan minäkään olemassa.”
