Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harvoin olen tarttunut johonkin kirjaan jo etukäteen hyvin kyynisenä ja ajatellut, ettei tästä varmaan mitään tule – sellaiset kirjat jätän nimittäin tavallisesti lukematta. Mutta jos joku on kirjoittanut jatko-osan L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö -sarjaan, niin se minun on ehdottomasti luettava, meni sitten syteen tai saveen. Niinhän tässä kävi, että kirja imaisi minut täysin maailmaansa, ja luin sen ihastuneena, melkein lumoutuneena.
Emilia Kent -kirja siis jatkuu siitä, mihin Montgomeryn Runotyttö etsii tähteään -romaani loppui. Emilia ja Teddy ovat naimisissa, samoin ovat tahollaan heidän rakkaat ystävänsä Ilse ja Perry. Kentit asuvat siinä ihanassa Autiossa Talossa, jossa Emilian piti alun perin asua Dean Priestin kanssa, mutta heidän kihlauksensahan purkautui. Dean oli sitten niin jalo, että antoi talon Emilialle häälahjaksi.
Nuoripari elää taiteilijaelämää, ainakin Teddyn kyseessä ollen, sillä hän maalaa yhä uusia ja uusia tauluja. Sen sijaan Emilian kynä ei oikein luista: hän kirjoittaa kyllä jotain juttuja lehtiin, mutta uudesta romaanista ei ole tietoakaan. Niinpä Emilian aika kuluu kunnon pikkurouvan tavoin huushollaamiseen, ruoanlaittoon ja Teddyn sukkien parsimiseen leimahdusta, tuota entisaikojen luovuuden lähdettä, odotellessa.
Runotyttö-kirjoista on mukana useita vanhoja tuttuja: Uuden Kuun Laura- ja Elisabet-tädit tietenkin, kuten myös Jimmy-serkku. Ilse ja Perry siis. Lapsuuden ei-niin-kivat koulutoverit Jennie Strang ja Rhoda Stuart. Ja sitten tietysti itse Dean, jolle aika pian tulee asiaa Autioon Taloon. Hänen vierailunsa varmaankin yhä herättää ne Pieni runotyttö -sarjasta tutut Teddy- ja Dean-puolueet henkiin – onko Dean kuitenkin mielenkiintoisempi? Mutta se hänen hirveä omistushalunsa pilkahtaa jälleen.
Kyllähän Emilia Kent on hurmaava kirja. Se onnistuu mainiosti luomaan montgomeryläisen hengen sekä tekstin yleisessä soljuvuudessa että herkullisissa yksityiskohdissa, kuten vaikkapa Emilian ja Ilsen kauniiden vaatteiden kuvailussa. Olihan Montgomery itse kovasti pitsien ja silkkien ystävä, ja muun muassa sen tuntuvat kirjailijat tienneen.
Totta kai minä aidon fanin tavoin luin muutkin yksityiskohdat nokka pitkällä etsien niistä niin sanotusti virheitä. Harvassapa vain olivat ainakin minun asiantuntemuksellani. Mutta onkohan smetana 1900-luvun Prinssi Edvardin saarella anakronismi? Ja Nancy-tädiltä peritty peilipallo, se johon katsoen Emilia aikoinaan pelasti Teddyn lähtemästä kohtalokkaalle laivamatkalle, oli jossain vaiheessa kääntynyt kristallipalloksi. Mutta oli miten oli, paljon tärkeämmäksi koin Huotarisen ja Koskimiehen onnistumisen aidontuntuisen kerronnan luomisessa. Sain jopa monta kertaa itseni kiinni miettimästä sitä, miten tämä sana mahtaakaan olla alkukielessä…
Kannattaa siis jokaisen Montgomeryn ystävän lukea. Juuri näin kesällä tällainen tyttökirja lienee parhaimmillaan, aivan kuin ne alkuperäiset Runotytöt.
