Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Emanuel ja Fredrik : hovicembalisti ja hänen kuninkaansa on kaksoiselämäkerta, jossa tarkastellaan kahden hyvin erilaisen miehen elämänkaarta 1700-luvun muuttuvassa maailmassa. Fredrik II Suuri on tullut tunnetuksi suurten ristiriitojen miehenä. Kammottavan lapsuuden kokeneesta homoseksuaalista ja kultturellista prinssistä kasvoi jälkipolvien palvoma työnarkomaani soturikuningas, joka nosti Preussin suurvaltojen joukkoon.
Carl Philipp Emanuel Bach puolestaan oli nouseva säveltäjä ja pikkuporvariston edustaja, jota aikanaan pidettiin jopa suurempana musiikillisena nerona kuin isäänsä Johann Sebastian Bachia. Fredrikiä ja Emanuelia yhdistikin juuri musiikki, Fredrik oli innokas amatöörihuilisti, joka perusti oman hoviorkesterin heti, kun se oli hänelle mahdollista. Nuorelle Bachille hoviorkesteri oli tietysti loistava tilaisuus nousta pienistä piireistä suuren maailman tietoisuuteen.
Mikään yhteiskuntaluokkia ylittävän ystävyyden ylistys kirja ei kuitenkaan ole. Vaikka Emanuel Bach soittikin Fredrikin hoviorkesterissa 30 vuotta, ei Fredrik koskaan oppinut arvostamaan Emanuelin uudenaikaista musiikkimakua ja Emanuel saikin tyytyä näinä vuosina säestäjän, ei säveltäjän, rooliin. Tuohon maailmanaikaan muusikko ei kuitenkaan voinut vain lähteä kävelemään ruhtinaan palveluksesta omalla ilmoituksella.
Erittäin valaiseva esimerkki ajan hengestä on ballerina Barbara Campaninin tai tuttavallisemmin La Barberinan tapaus. Aikansa tähtiesiintyjä sai Fredrikiltä työtarjouksen, joka ei kuitenkaan balleriinaa kiinnostanut. Fredrikille hätä ei ole tämän näköinen, sillä La Barberina muitta mutkitta kidnapataan Venetsiassa ja kuljetetaan Preussiin, jossa nainen saakin viettää loppuelämänsä. Toki palvottuna, rikkaana ja juhlittuna, mutta silti pohjimmiltaan vankina. Vaikka Fredrik Suuri onkin jättänyt maineen suurena valistusajan kuninkaana, maailma aateliston shakkilautana ei kuitenkaan ole vielä murtunut uuden maailman tieltä.
Christer Pursiainen kirjoittaa tästä menneestä maailmasta asiantuntevasti ja viihdyttävästi. Kirjan sivuilla kokonainen aikakausi herää eloon tapakulttuuria ja sosiaalisia suhteita myöten, toki suurvaltapolitiikkaa unohtamatta. Mielenkiintoisia yksityiskohtia vilisevässä kirjassa opimme muun muassa miksi Fredrikin haudalle tuodaan aina nimenomaan perunoita, ei koskaan kukkia.
Silti, ehkä mielenkiintoisinta kirjassa on musiikin ja muusikon asema 1700-luvun maailmassa. Emanuel Bachin musiikki ei ole minulle ennestään tuttua, mutta Pursiainen kirjoittaa ajan musiikillisesta kehityksestä sen verran kiinnostavasti, että kuuntelulistalle meni. Innoittihan mies osaltaan Beethovenia ja Mozartia, josta jälkimmäinen sanoi ”meidän kaikkien” olevan Bachin lapsia, viitaten nimenomaan Emanueliin.
Pienen moitteen voi antaa ainoastaan tylsästä kansisuunnittelusta, joka ei tee muuten niin erinomaiselle kirjalle oikeutta.