Hanna Meretoja: Elotulet

Elotulet kokoaa ystäväjoukon kesämökille Turun saaristoon nauttimaan elotu­lista ja meritarinoista. Kokoontumisella on kuitenkin syvempi tarkoitus ja sävy: sen koolle kutsunut Elea on saanut tietää sairastavansa syöpää. Onko tämä viimeinen kerta, kun ystävykset kokoontuvat näin? Ilta on pitkä ja tuo pintaan monenlaisia ystävysten pinnan alla kuplineita jännitteitä.

Elea ei ole ainoa, jolla on surua ja tuskaa: Salma on menettänyt puolisonsa, Auralla on omat kipunsa, Elean mies Otto pelkää puolisonsa rinnalla ja Auran mies Matias yrittää käsitellä Elean sairastumista ja omia tunteitaan Eleaa kohtaan lääkärin viileydellä.

Elea on kirjallisuudentutkija, joka on tarkastellut narratiiveja ja kertomuksia – asia, joka yhdistää Eleaa ja teoksen kirjoittajaa Hanna Meretojaa – ja niinpä kirjassakin pohdiskellaan paljon sitä, miten mahdollisesti kohtalokas sairaus koitetaan taivuttaa tarinoiksi. Elea vastustaa kovasti sotaisia taistelunarratii­veja, eikä aina oikein itsekään tiedä, millä tavalla haluaisi sairauteensa suh­tautua.

Eleaa häiritsee sodan asettaminen yleväksi malliksi kaikille koettelemuk­sille, joita elämä voi heittää eteen – ainakin jos sota käydään Euroopassa ja siitä taistelevat itsemme näköiset ihmiset. Sota ylevöitetään Merkittäväksi Tapahtumaksi kansakuntien ja sukujen historiassa, kun taas sairaudet pie­nennetään viheliäiksi vitsauksiksi, jotka Suuren Taiteen on paras sivuuttaa vähin äänin. Sairastumiset nähdään yksityisinä, ruumiillisina asioina, joista naisten sopii kirjoittaa tunnustukselliseen sävyyn. Silti jaetut merkitykset ovat kutoutuneet niihin, ja ne voivat avata yhtä kiehtovia näköaloja ihmise­nä olemiseen kuin sodatkin. Miksei sitä nähdä? Ehkä sairastumisen umpi­mähkäisyydessä on jotain liian nöyryyttävää, tavassa jolla se murentaa sankaritarinan muottia.

(s. 178)

Kun aihe on tällainen ja kirjoittajan ja päähenkilön välillä on silmiinpistäviä yh­täläisyyksiä, herää tietysti kysymys teoksen omaelämäkerrallisuudesta. Me­retoja on perehtynyt elämäkirjoittamiseen (”life writing”), jossa omakohtai­nen kokemus yhdistyy esseistiseen pohdiskeluun. Sellainen teos tämä ei ole, kyllä Elotulet ihan selvästi fiktiivinen romaani on, mutta eiköhän Elean ääneen ole paljon kirjailijan omia pohdintojakin päätynyt mukaan.

Ääneen pääsevät kuitenkin muutkin henkilöt, Elealla ei ole yksinoikeutta ker­tojanasemaan, ja sitä kautta teokseen nivoutuu lisää teemoja. Elean lasten kautta tullaan esimerkiksi luontevasti ilmastonmuutostematiikkaan, joka kyt­keytyy sairauteen yleisenä huolena lasten tulevaisuudesta.

Kokonaisuutena Elotulet on romaani, jossa tapahtuu sinänsä kovin vähän: sen tapahtumat voi helposti tiivistää yhteen lauseeseen. Henkilöidensä sisäistä elämää se kuvaa kuitenkin rikkaasti, mikä puhaltaa romaaniin elämää ja hen­keä. Kirjalla on mittaa yli 450 sivua, mutta sen se kantaa aivan hyvin. Pidin Meretojan tavasta kirjoittaa, teksti soljuu mukavasti ja henkilöiden ajatusmaa­ilmaan on mukava uppoutua.

Aihe on raskas, mutta nämä pohdinnat ovat tärkeitä. Teos istunee myös niin vertaistueksi syöpäpotilaille kuin vakavasti sairastuneiden läheisille antamaan perspektiiviä ja tapoja lähestyä sairastunutta. Meretoja tekee hyvää työtä yrit­täessään pukea sanoiksi, miltä syöpään sairastuminen ja oman todellisuuden pohjan järkkyminen tuntuu. Se ei selvästi­kään ole helppoa, mutta sen tärke­ämpää se on.

Kirjasta näkyy, että sen on kirjoittanut kirjallisuudentutkija, siinä määrin se viittailee ympäriinsä ja pohdiskelee sairastumista aika akateemiseenkin sä­vyyn. Lopussa on vieläpä lähdeluettelo viitatuista kirjoista ja musiikkiteok­sista (listasta puuttuu mainio Mitä sain tietää meduusoista -nuortenkirja, johon teoksessa nähdäkseni viitattiin ohimennen). Minua tämä kepeän kirjallisuus­tieteellinen tyyli miellytti.