1500-luvun puolessavälissä Portugali on siirtomaavaltansa huipulla. Kuningas Juhana III on tuottanut Intiasta elefantin hoitajineen Lissaboniin, muttei oikein tiedä, mitä niillä tekisi. Kun hänen sukulaisensa Itävallan arkkiherttua Maksimilian II avioituu, päättää Juhana lahjoittaa elefantin hänelle. Alkaa elefantti Salomon ja hänen hoitajansa Subhron vaivalloinen, mutta jännittävä taival Portugalista Espanjan kautta meriteitse Italiaan, josta edetään edelleen Alppien vuoristosolia pitkin vähitellen kohti Wieniä.
Matkalla elefantti matkaseurueineen pääsee yleisen ihmettelyn kohteeksi, osallistuu katolisen ihmeen tekemiseen ja on aiheuttaa pienen sodankin Itävallan ja Portugalin välille (mikä toteutuessaan olisi ollut kummallekin osapuolelle hankala maiden pitkän ja hankalan etäisyyden johdosta, kuten kirjailija ansiokkaasti muistaa mainita).
On todellinen onni, että tämän historiallisesti todistettavan matkan muistiinmerkitsijäksi valikoitui pienen sattumankin avustuksella viime vuonna edesmennyt portugalilainen nobelisti José Saramago. Koska elefantin vaelluksen vaiheisiin liittyy tietenkin aukkopaikkoja ja legendoja, pääsee mestarisatiirikko Saramago laskettelemaan reippaasti omiaan tarinan sekaan. Kertojana hän ei tyydy pelkkään tarinankuljetukseen, vaan ottaa välillä aktiivisen tapahtumien kommentoijan roolin, ja totuttuun Saramagon tyyliin sivulauseissa asiasta poiketaan paikoin varsin railakkaastikin.
Elefantin matka on lämpimän huumorin sävyttämä hyväntuulinen kirja, jonka lähes jokaiselta sivulta löytyy jokin pieni kerronnallinen helmi. Ateistina tunnetulla Saramagolla on takataskussaan myös muutamia nasevia sivalluksia erityisesti katolisen kirkon suuntaan, eikä 1500-luvun itsevaltainen eliittikään välty joiltakin norsunlannan tuoksuisilta tuulahduksilta suuntaansa. Saramagon viimeiseksi jäänyt teos on moneen suuntaan rönsyävää verbaalista ilotulitusta, jota lukiessa ainakin minulle tuli yksinkertaisen hyvä olo. Suosittelen!