Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ollessani lapsi muinaisella 1960-luvulla termiä ”elävän leski” käytettiin toisaalta eufemistisena, toisaalta vähän halveksivana ilmaisuna, kun puhuttiin eronneista. Marjo Ojalammin kokemus elävän leskenä olemisesta on jotain paljon rajumpaa. Hän nimittäin menettää miehensä psykoosille: se nuori Kalle, johon hän tutustui, on lopullisesti mennyttä, jäljellä on vain vaikean psyykkisen sairauden runtelema ihminen.
Ojalammin muistiinpanot alkavat 2000-luvun alussa. Kuten hän jossain vaiheessa kirjaa mainitseekin, tuohon aikaan kaksisuuntainen mielialahäiriö oli alidiagnosoitu, kun taas nykyään siitä on tullut jotain sellaista mitä burn-out, paniikkihäiriö ja masennus ovat aikanaan olleet: eräänlaisia muotisairauksia, joista voi jo puhuakin, etenkin kun monet julkkikset ovat tulleet ikään kuin ulos kaapista niistä kertomaan. Tällä en tietenkään tahdo aliarvioida kenenkään kärsimyksiä näiden sairauksien kourissa.
Ojalammin puoliso Kalle sairastuu siis vaikeasti. Hänen maniansa eivät ole euforisia elämän huipulla olemisen kokemuksia, vaan aggression ja agitoitumisen leimaavia tunnemyrskyjä. Vaimoaan hän ei sentään pahoinpitele fyysisesti, mutta henkinen väkivalta on toistuvaa. Sairauden alkuvaiheissa hän jopa vie perheen rakkaan lemmikkikoiran lopetettavaksi, koska uskoo parantuvansa, kunhan ei tarvitse kuunnella sen haukkumista. Maniavaiheista Kalle sitten putoaa väistämättä aina depressiotiloihin, joiden aikana hän ei jaksa muuta kuin nukkua. Tavalliset arkipäivän toimet kuten syöminen, pukeutuminen ja hygieniasta huolehtiminen jäisivät kokonaan, jollei vaimo patistaisi niihin.
Valitettavinta sitten on, että Kallea hoidetaan etenkin sairauden alkuvaiheessa jatkuvasti väärin; kuten sanottua, bipolaarisuus oli vielä tuolloin alidiagnosoitua. Hän saa pelkkiä mielialalääkkeitä masennusta hoitamaan, ja ne sitten vain provosoivat maniaa. Aikanaan, vuosien kuluttua, kun mielialaa tasaavat lääkkeet lopulta saadaan käyttöön, vahvaa litiumia myöten, tuntuu se olevan Kallen kohdalla liian myöhäistä. Hän on jo eräällä lailla kroonistunut, ja sopivaa lääkekombinaatiota ei oikein löydy. Ja vaikka Marjo-vaimo kuinka taistelee miehensä hoidon puolesta, ovat tulokset laihoja. Kuntouttava työtoimintakin tuntuu lähinnä vitsiltä, kun entinen lentokonemekaanikko pannaan askartelemaan pannunalusia.
Elävän leski on koskettava kokonaisuus. Se on dokumentti paitsi koko elämän syövästä sairaudesta ja avun saannin vaikeudesta myös vaimon loputtomasta kärsivällisyydestä ja paremman elämän toivosta, jota voimakas kristillinen vakaumus osaltaan myös tukee.
