Auli Viitala on saanut YLE:n kolumnistina edustaa köyhiä ihmisiä ja kirjoittaa köyhän äänellä. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Kuten Viitala teoksessaan avaa, hän on syntynyt keskiluokkaiseen opettajaperheeseen, jossa vallitsi kuitenkin jotenkin työväenluokkainen henki. Hänen oma elämänsä oli tavallisen keskiluokkaista, kunnes sairastuminen ja ero pudottivat hänet pienelle eläkkeelle ja köyhyyteen.
Tässä kirjassa hän avaa lapsuusmietteitään ja toivoo niillä saavansa lukijan pohtimaan omaan taustaansa. Millaisena oman paikkansa nyt näkee lapsuudenkokemusten valossa ja millaisen yhteiskunnan ympärilleen haluaa?
Kun Suomessa pureudutaan luokkaan, päädytään tavallisesti puhumaan keskiluokasta. Niin tässäkin. Viitala tarkastelee keskiluokan rakentumista ja sitä, miten esimerkiksi koululaitos osaltaan ylläpitää ja kasvattaa keskiluokkaa. Viitala paloittelee keskiluokkaisten ihmisten röyhkettä, esimerkiksi suhtautumista rahasta puhumiseen. Sehän on kiusallista vain keskiluokalle.
Tarkastelee Viitala työväenluokkaakin, tai ainakin sitä, miten se pyrkii pakenemaan määrittelyjä. Ketä tänä päivänä työväenluokkaan ylipäänsä kuuluu? Ovatko pitkäaikaistyöttömät työväenluokkaa? Viitala tiivistää, että nykyään on ”pieni yläluokka, valtava keskiluokka ja hajanainen joukko pienituloisia”.
Kirjan aiheet jakautuvat Viitalan perheenjäsenten kautta: äidin kautta keskitytään kouluun, isän kautta työväenluokan vetovoimaan ja kolmanneksi pikkuveljen kautta tarkastellaan kehitysvammaisten asemaa yhteiskunnassa. Nämä yhteiskunnallisesti aivan luokattomat ihmisethän halutaan usein tyystin siivota pois silmistä ja mielestä.
Elämäni kansalaisena on sujuvasti kirjoitettu kirja, joka tarkastelee yhteiskuntaa kolumnimaiseen tyyliin viihdyttävästi ja paikoin oikein tarkkasilmäisesti. Viitalan näkökulmat ovat hyviä ja tämänkin kirjan soisin kuluvan asioista päättävien ihmisten käsissä, sillä Elämäni kansalaisena nostaa esiin huomioita, jotka eivät aina ole yhteiskunnallisessa keskustelussa tarpeeksi hyvin edustettuina.