Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Merete Mazzarella on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, jonka parisenkymmentä teosta ovat ilahduttaneet henkevän luettavan ystäviä jo vuosikausia. Hän on kirjoittanut muiden muassa keskenään hyvin erilaisista kirjailijoista, kuten vaikkapa Fredrika Runebergista, Zacharias Topeliuksesta ja Mary Shelleystä. Minulle Mazzarellan tuotannon rakkaimmat kirjat ovat käsitelleet kuolemaa, luopumista ja ikääntymistä ja tällä hetkellä sattuneista syistä tietenkin isovanhemmuutta (Illalla pelataan Afrikan tähteä, 2008).
Vaikka tämä hänen uusin kirjansa puhuukin ei sen vähemmästä kuin elämän tarkoituksesta, sivuaa sekin ikääntymisen teemaa. Aivan alkusivuilla Mazzarella toteaa, että on helpompi puhua elämän tarkoituksettomuudesta kuin sen tarkoituksesta, jonka pohtimisessa tuntuu olevan jotain noloa ja puberteettista, mutta tulleensa itse jo siihen ikään, etteivät tällaiset luokittelut enää koske häntä.
Elämän tarkoitus -kirja on johdannon jälkeen jaoteltu kahdeksaan osaan, joissa kirjoittaja kertoo muiden muassa pahuudesta, surusta, anteeksiannosta ja hyvästä elämästä. Mazzarellan teksti vilisee kirjallisuusviittauksia, onhan hän kirjallisuudentutkija, mutta ainakaan minua ne eivät häirinneet – tuli vain sellainen olo, että tuo ja tuokin kirja pitäisi lukea, koskahan senkin ehtisi? Mutta erityisesti pahuudesta kertova luku ei tyytynyt vain kirjoihin, vaan se toi lukijan eteen todellisessa elämässä kohdattua pahuutta yllin kyllin.
Holokaustia ei voi jättää mainitsematta, mutta Mazzarella toteaa, että ”sadistiset keskitysleirikuvaukset eivät liioin haasta älyämme eivätkä moraalista erottelukykyämme – mehän tiedämme alusta alkaen, että natsismi on pahasta.” Niinpä kirjoittaja tuo esiin myös Breivikin, Columbinen kouluampujat, pienen Vilja Eerikan tappajat – ovatko he läpikotaisin pahoja? Ovatko he itse jonkin pahuuden uhreja? Pitäisikö heille antaa anteeksi?
Hieman yllättäen Mazzarella kertoo tässä yhteydessä myös GTA:sta eli väkivaltaisesta tietokonepelistä Grand Theft Autosta, jonka maailmaa hän syvästi paheksuu. Yleisesti ottaen pahuudelle on vaikea tehdä mitään, helpompi on katsoa sitä kaukaa sivusta. Tämä koskee Mazzarellan mielestä osittain myös surua: oman ja läheisen ihmisen surun kohtaaminen on vaikeaa, helpompaa on vaikkapa viedä ruusu julkkiksen kuolinpaikalle; Mazzarella lanseeraa jopa kuvaavan käsitteen ”suruturismi”.
Mazzarellan teksti on henkevää, henkistä, ajattelemaan haastavaa. Hän ei todellakaan ole raflaava revittelijä vaan hillitty ja tyylikäs, vaikka käsiteltävät asiat ovat vaikeita. On helppo huomata, että hän noudattaa omassa elämässään kirjoitustensa ihanteita mutta ei ole sokean idealistinen: hän saattaa pudottaa kolme euroa romanikerjäläisen kuppiin, mutta harmistua hiljaa itsekseen, kun tämä pyytääkin viittäkymppiä. Hän pohtii rehellisesti valintoja, jotka on tehnyt elämässään ja vertaa niitä William Styronin romaanin Sofien valintaan, vaikka mitään yhtä loputtoman kauheaa hänellä ei sittenkään ole ollut.
Elämän tarkoitus on hieno ja syvällinen kirja, eikä sen sanoma välttämättä aukea kokonaan vielä yhdellä lukukerralla.
