Antti Heikkinen tutkii syvälle suomalaisten, ainakin miehen, sydämeen kairautuneen iskelmälaulaja Kari Tapion elämän niin että tuntuu. Nuorella nilsiäläisellä kirjoittajalla, s. 1985, on takana jo elämäkertateokset Juice Leskisestä, Heikki Turusesta, Jaakko Teposta ja Kalle Päätalosta. Kansanmiehiä kaikki. Samaan riviin luikahtaa helposti Kari Tapio, Suonenjoen Vasama, mäkihyppyennätys 40 m.
Karikkoina uralla ja elämässä olivat alkoholi, mustasukkaisuus, sydämensairaudet, jotka hallitsivat ja hidastivat miehen mieltä ja kulkua, mutta myös auttoivat uran huipulle, koska hän kertoi kansalle karikkonsa ja niihin törmäämiset ja niistä selviytymisensä. Niitä Heikkinen käy läpi Kari Tapio -kirjassaan sen kummemmin peittelemättä.
Myös ilon- ja menestyksenaiheet hytkäyttävät lukijaa yhtä lailla. Malliksi vaikkapa parhaimman laulajaystävän Reijo Taipaleen parit kyläilyt Jalkasilla tämän laskiessa jalometallikiekkoja seinältä:
”- Ei riitä, Reiska sanoi.”
Tuo ensimmäisen vierailun jälkeen, ja tämä kannustus myöhemmin:
”- Nyt alkaa olla jo lähellä, Reiska kannusti.”
Niinpä uran lopussa seinä täyttyi ja komistui: 20 kultalevyä, 8 platinaa sekä 1 tuplaplatina. Reijo jäi toiseksi 18 kultalevyllään ja kolmella platinalla.
Pitävän otteen kirjoittaja on saanut laulajasta, josta ennnen kirjoitusprosessia ei juuri välittänyt, mutta niin vain tutkimusmatkan aikana suhde lämpenee ja kirjanlatoja-mäkihyppääjä-iskelmälaulaja miltei idoliksi muuttuu.
Vaikka kaikki tarpeellinen tuli Kari Tapio Jalkasesta ja hänen vaimo-Pia Viheriävaarasta sekä Jiri, Jani ja Joona -pojista kerrotuksi, mutta sitä en sentään usko, kun isä-Karin uskonnollisuutta selvitellessään Heikkinen kirjoittaa, että evankelistamissin Anne Pohtamon mies Arto olisi ollut muusikko. Vaan menköön tuo sivuseikka ja pikkumoka savolaisuuden tiliin, sillä mistä tuon tietää mitä se tuolla tarkoittaa.
Eikä sillä väliä mitään, sillä kyllä kaiken kaikkiaan kirjassa savolainen kirjoittaja savolaisen laulajan sielun löytää kaikkine puutteineen ja ansioineen.