Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ei mitään hyvää minulle, Artturi ajatteli. Ei ruokaa, ei lämpöä, ei läheisyyttä. Minulle kuuluu kipu.”
Anoreksiaa on stereotyyppisen käsityksen mukaan pidetty sellaisten nuorten tyttöjen sairautena, jotka selaavat muotilehdistä langanlaihojen mallien kuvia ja joiden viattomana alkanut laihdutus riistäytyy käsistä. Näinkin voi joissain tapauksissa olla, mutta tämä tuhoisa sairaus on paljon enemmän. Ennen muuta siinä lienee kysymys kontrollista, syömisen hallinnasta silloin, kun kaikki muu tuntuu hallitsemattomalta. Ja siihen voivat sairastua kaikenikäiset, ja kuten tämä Minna Ala-Heikkilän kirja osoittaa, se vaanii myös poikia ja miehiä.
Ei mitään hyvää minulle kertoo Artturin ja hänen perheensä tarinan. Vanhemmat Kati ja Ari ovat maanviljelijöitä ja sikatilallisia ja heillä on kolme lasta, joista keskimmäiselle, 10-vuotiaalle Artturille, alkaa vaivihkaa kehittyä syömishäiriön piirteitä: ensin jäävät karkit ja muut herkut pois, sitten vähitellen muutkin runsaskaloriset ruoat, ja liikunnallisesti lahjakkaan pojan urheiluharrastus alkaa lähennellä pakkomiellettä. ”Sinä syksynä huoli ja murhe muuttivat meille.”
Silti vanhemmat ja tuskin Artturikaan eivät voineet kuvitella, kuinka pitkällinen ja tuskallinen syömishäiriötä vastaan käydystä taistelusta tulisi. Alkaa sairaalareissujen loputon jatkumo: Artturin tie kulkee lastentautien osaston, lastenpsykiatrian, sisätautiosaston, Syömishäiriökeskuksen, nuorisopsykiatrisen osaston ja lopulta myös aikuispsykiatrian osaston välillä.
Sairaus kulkee sykleinä – aina silloin tällöin tulee parempia vaiheita, jotka kuitenkin päättyvät pettymykseen. Kun vielä Ari-isä kuolee tapaturmaisesti, alkaa lukijasta jo tuntua, ettei tämän perheen kärsimyksillä ole ylärajaa, että he joutuvat kestämään aivan liian paljon. Mutta hiljalleen toivo viriää, ja Artturin hyvät kaudet alkavat ottaa niskalenkkiä syömishäiriöstä. Kirjan lopussa Artturi on tullut täysiikäiseksi, ja vaikka syöminen on edelleen vaikeata ja paino pysyy huolestuttavan alhaalla, alkaa elämä hiljalleen voittaa.
Ei mitään hyvää minulle on tärkeä kirja, ja uskoisin, että moni syömishäiriöstä kärsivä tai sairastuneen perheenjäsen voi samastua sen maailmaan. Se kertoo rehellisesti ja koskettavasti vanhempien, etenkin äidin, tuskista ja kärsimyksistä, mutta antaa myös toivoa. Toimittaja Minna Ala-Heikkilä on tehnyt hyvää työtä kootessaan kirjan, ja hänen tekstinsä on kaunista ja helposti lähestyttävää. Varsinainen teksti on siis kertomusta Katin, Artturin äidin, näkökulmasta, mutta lopussa puhuvat Artturi itse, hänen sisaruksensa, tukihenkilönsä ja muutama syömishäiriön ammattiasiantuntija.
On vielä sanottava, että olin aluksi hieman ennakkoluuloinen tarttuessani tähän kirjaan, koska sen kustantaja on kristillistaustainen Päivä – entä jos syömishäiriö nähdään hengellisenä ilmiönä, josta voi kokea hengellisen ihmeparantumisen? Mutta näin ei todellakaan ollut, vaan usko pysyi kerronnassa voimia antavana taustatukena ja siitä puhuttiin ylipäätänsäkin niin vähän, ettei se nähdäkseni ketään ärsytä.
