Suomalainen kesäpäivä joskus 1990-luvulla, paikkana savinen pelto jossain länsirannikolla ja paikalla 80 000 lestadiolaista viettämässä historian suurimpia suviseuroja.
Kaikki on suurta. Paikalle ollaan tuomassa Suomen suurinta telttaa ja painokonetta. Kuplahallissa veisataan ja saarnataan ja oma paikallisradioasema tuuttaa lähetystä ilmoille ja satelliitin kautta Amerikkaan asti. Autokauppiaat myyvät matkailuautoja, paikallisen marketin omistaja myy makkaraa ja taivaalta tulee vettä minkä ehtii. Naapurissa Helvetin enkelit viettävät hääjuhlia.
Mahtava tilaisuus kaikenlaiselle kaaokselle, siis. Tarinaa kerrotaan monista näkökulmista, Raittila vaihtaa minäkertojaa lennosta. Kertojilla on sen verran omintakeiset äänet, että kertojan tunnistaa nopeasti, vaikka sitä ei suoraan kerrotakaan.
Tämän yhdenpäivänkertomuksen sisällä kerrotaan koskien kesyttämisestä vesivoimaksi 1920-luvulla, lestadiolaisuudesta ja körttiläisyydestä, ahneudesta, uskosta, työstä ja rakkaudesta yhden perheen näkökulmasta monen sukupolven aikana. Raittila on oivaltava ja vähäpuheisen hauska.
Noteerasin Raittilan aikoinaan Finlandia-voittonsa aikoihin, mutta en ole koskaan lukenut. Nyt Antti Arnkilin Raittilan linja pakotti tarttumaan Raittilan tuotantoon. Ei minulta mitään puutu, Raittilan ensimmäinen romaani, osoittautui varsin oivalliseksi aloituspisteeksi. Suosittelen lämpimästi.