Kun aseveljeys Saksan armeijan kanssa kääntyi Lapin sodaksi, ja natsit perääntyivät läpi Lapin kohti Norjaa polttaen mennessään kaiken mahdollisen, oli armeijan mukana myös suomalaisia naisia. Kuka rakkauden, kuka työn, kuka pelon, kuka minkä hyvänsä syyn vuoksi jätti kotiseutunsa ja tutun ympäristönsä. Kun sota sitten päättyi, osa näistä naisista päätyi Saksaan, osa Oslon kautta Hankoon leireille, mutta osa palasi kärsineinä, hiukset ajeltuina, nälissään läpi aution pohjoisen, satoja kilometrejä jalkapatikassa. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa antaa äänen näille vaietuille, häpeään pakotetuille naisille.
Kertomuksen keskiössä on Irene, yhden pojan kasvattanut kanttorin vaimo Koillismaalta. Irene heittäytyy kotikylän evakkomatkan sijasta saksalaisupseerin syliin, mutta kun Klaus nousee laivaan Norjassa, jää Irene kokonaan yksin. Hänellä on kohtalotovereinaan vanha sairaanhoitaja Aili, sanavalmis ja toimelias Siiri, nuori ja viaton Katri sekä ei ihan niin viaton Veera. Matka Kilpisjärveltä kohti Rovaniemeä ja sieltä edelleen kohti Koillismaata on täynnä vaaroja, vihaa, katkeruutta ja vaikeuksia.
Tommi Kinnunen kirjoittaa sydämeenkäyvästi. Henkiinjäämisen pakko ajaa naisia eteenpäin, vaikka väsymys ja nälkä koettelevat. Autiossa maisemassa on aikaa ajatella, muistella, pohtia valintojaan, laittaa elämäänsä järjestykseen. Mutta mitä sitten, kun määränpää alkaa häämöttää? Itsensä kanssa kyllä tulee toimeen, mutta miten selittää muille? Miten kestää hyljeksintä, miten kätkeä salaisuudet?
Lapin sodan saksalaisten suomalaisista naisista tiedetään yhä hyvin vähän, eikä Tommi Kinnunenkaan ole tätä teosta varten näitä naisia haastatellut. Kinnunen haluaakin kuvitella tarinan heille, sääliä heitä ja ymmärtää heidän valintojaan. Mitä pidemmälle Ei kertonut katuvansa etenee, sitä enemmän myös minä lukijana aloin kokea tarvetta kuulla. Sillä lopulta pintaan suodattuu se, mikä on tärkeintä: ihmisyys. Lämmin suositus.