Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joka vuosi tehdään katoamisilmoituksia useasta sadasta suomalaisesta. Suurin osa heistä löytyy saman vuoden aikana elossa, joitakin kymmeniä kuolleena. Pysyvästi tai ainakin toistaiseksi kadoksiin jää keskimäärin 40-50 henkilöä. Kuten Saari ja Majamaa kirjoittavat, ”valtaosa kadonneista löytyy pian elossa, lapsi naapurista ja muistihäiriötä sairastava mummo lähimetsästä.” Joskus taustalla on itsemurha, mutta joskus kadonnutta ei löydetä koskaan. Pysyvästi kateisiin jääneistä suurin osa on nelikymppisiä miehiä, sillä yhtä naista kohden katoaa 4-5 miestä.
Ei jälkeäkään -kirja kertoo siis 11 suomalaisen kadonneen tarinan. Heistä osa on jäänyt mitä ilmeisimmin pysyvästi kadoksiin, muutama on löytynyt lyhyemmän tai pidemmän ajan päästä. Mutta lähes kaikkien katoamistapausten taustalle jää joukko levottomia, surullisia, jopa katkeroituneita perheenjäseniä, kun taas joitakin ei kaipaa juuri kukaan.
Kirjan tapauskertomuksista äärimmäistä yksinäisyyttä edusti ehkäpä vuonna
2001 kadonnut Vesa Frantsila, jonka perään ei viiteentoista vuoteen kysellyt kukaan muu kuin kerrostalon isännöitsijä karhutessaan maksamattomia yhtiövastikkeita. Frantsila oli paikallinen originelli, joka kirjoitteli jatkuvasti ilmiantokirjeitä rikollisina pitämilleen julkisille tahoille, eniten poliiseille; näiden kirjeiden sisällöstä ei kerrota tarkemmin. Hän oli melko varakas ja matkusteli paljon, olkoonkin että paranoia kiusasi matkoillakin. Puolan-matka vuonna 2001 jäi hänen viimeisekseen; mitä ilmeisimmin hän kadotti rahansa ja paperinsa tai joutui ryöstetyksi, eikä päässyt enää koskaan takaisin Suomeen. Hänet julistettiin kuolleeksi kesäkuussa 2017.
Meille tamperelaisille ja varmaan monille muillekin tutuin on Raisa Räisäsen tapaus, vaikka siitä on jo yli 20 vuotta aikaa: 16-vuotias innokas koripalloilija oli mennyt lokakuussa 1999 viettämään iltaa ravintolaan kaverinsa papereilla, mutta sen jälkeen hänestä on viimeinen varma havainto puolenyön maissa
tavaratalon edustalla. Poliisi tutkii yhä Raisan katoamista, sillä joitakin aikoja sitten tappona pidetty tapaus julistettiin murhaksi, koska tappo olisi vanhentunut 20 vuodessa. Vihjeitä Raisan tapaukseen on tullut kymmeniä ja taas kymmeniä ja sitä myöten tutkintalinjoja on ollut monia, mutta mikään ei ole tuottanut tulosta. Lukijalle jää väkisinkin sellainen olo, ettei Raisan ruumista löydetä koskaan: se voi olla aivan missä tahansa. Mutta vaikka hänet on myös julistettu kuolleeksi ja hän on saanut hautausmaalle
muistolaatan, jää omaisille loppuikäinen suru, kaipaus ja epävarmuus. Samantapainen kohtalo on parikymmentä vuotta myöhemmin kadonneella Riina Mäkisellä Loviisassa ja Tukholman-risteilyllä vuonna 2007 kadonneella Markus Leväniemellä.
On saman tien paras kertoa, ettei kukaan kirjan 11 kadonneesta ole löytynyt elossa. Muutamien ruumis on sentään löytynyt erimittaisten etsintöjen jälkeen. Näitä olivat esimerkiksi nimimerkki J-P ja vuonna 2014 kadonnut Mira Varhe, joiden kohdalla on sitten jouduttu pohtimaan, onko kyseessä ollut itsemurha, onnettomuus vai henkirikos. Parin vuoden takainen Anni Törnin tapaus kuuluu myös tähän ryhmään, vaikka hänen viime vaiheistaan saatiinkin sitten melko tarkka selostus. On sitten eri asia, onko Törnin tapaus ihan samaa luokkaa traagisuudestaan huolimatta kuin muut kirjan tarinat, koska se selvitettiin suhteellisen nopeasti ja yksityiskohtaiseksi. Ehkäpä se otettiin mukaan, koska useimmat lehtien rikosuutisia lukevat muistavat sen vielä hyvin.
Katoaminen on aina melkoinen tragedia, niin kadonneelle itselleen kuin hänen läheisilleen. On hyvä, että on kirjoitettu tällainen kirja, joka antaa äänen myös näille omaisille, mutta muistaa niitäkin yksinäisiä, joita ei kukaan jää kaipaamaan. Kovin suureen yksityiskohdilla mässäilyyn ei myöskään sorruta. Uskoisin, että Suomessa nouseva true crime -kirjojen harrastaminen johtaa tämänkin teoksen lukijoidensa luo.
