Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ida Jauhiaisen esikoiskirjassa tartutaan tärkeään aiheeseen eli nuoren opiskelijan ahdistukseen, joka tässä tapauksessa ilmenee syömishäiriönä, itsensä viiltelynä ja osittain myös sosiaalisten tilanteiden pelkona. Kertoja on kirjan alussa abiturientti, joka sittemmin pääsee yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä. Ylioppilaskirjoitukset menevät vielä kohtalaisesti, mutta opiskelun alku vieraalla paikkakunnalla on vaikeaa. Paino putoaa ja voimat vähenevät. Lääkäri toteaa väistämättömän asian:
Aamulla oli lääkärikäynti, ja mua lyötiin kunnolla litsarilla naamaan; sain anoreksiadiagnoosin ja jouduin sairauslomalle. Sain lähetteen Sylviin eli Tampereen syömishäiriökeskukseen, ja siellä sitten alkaa hoito.
Suuri osa kirjasta kuvaakin sitten kertojan käyntejä syömishäiriökeskuksen päiväosastolla. Aluksi se on vaikeaa: omat puheenvuorot pelottavat ja jännittävät, ja yhteinen syöminen tarkoin määriteltyine annoksineen ahdistaa. Vähitellen olo alkaa kuitenkin helpottaa, vaikka määrättyjen ruokien syöminen turvottaakin mahan palloksi ja painonnousu pelottaa. Keskuksesta löytyy hetken päästä myös uusi ystävä, Suvi, ja tyttöjen suhde muodostuu oikein läheiseksi. Toipuminen alkaa vääjäämättä lähestyä repsahduksista huolimatta.
Mistä kertojan anoreksia sitten oikein johtuu? Tämän pohdinta jäi lukijalle mielenkiintoiseksi tehtäväksi, sillä kirjassa ei anneta mitään yksiselitteisiä syitä eikä niitä varmaan olekaan. Jostain kumman syystä tällaisissa pohdinnoissa katse suunnataan aina ensimmäiseksi kotiin ja vanhempiin, mutta kirjan äiti on kertojalle oikein rakas, samoin isäkin, vaikka tämän tokaisut saattavatkin joskus hämmästyttää. Oma vahva kontrollifriikkiys sen sijaan tuntuu paljon uskottavammalta syyltä sairauteen:
Oon tajunnut myös sen, että mun on vaikea antaa asioiden mennä omalla painollaan. Kontrolloinnin tarve siinä suhteessa on ehkä vähän yllättänytkin mut.
Mistäkö tämä pakkomielteinen kontrolli sitten johtuu, sitä on vaikeampi ymmärtää. Olen vain jollain lailla ymmärtänyt, että se on usein keskeinen tekijä syömishäiriöiden taustalla: jos ei voi hallita mitään muuta, voi ainakin hallita omaa kehoaan ja sen painoa.
Kertojan persoonallisuus paistaa tekstistä selvästi, ja voi, miten toivonkaan, että kyseessä on paljon itseironiaa! Hän on nimittäin 20 ikävuodestaan huolimatta usein kuin murrosikäinen: toisten hyvääkin tarkoittavat puheet kääntyvät aina syytöksiksi. Ovia paiskotaan. Lisäksi kertoja suhtautuu ulkonäköönsä, muutenkin kuin painon suhteen, aika tavalla neuroottisesti: hänellä on violetti tukka, verenpunaista rajausväriä silmissä ja provosoivat vaatteet, ja silti hän kiukkuaa siitä, että häntä tuijotetaan.
Muukin käytös ja erityisesti päiväkirjojen kieli syömishäiriön pahimmassa vaiheessa eivät varsinaisesti tuo mieleen yliopiston – jota hän kutsuu itsepintaisesti kouluksi – suomen kielen opiskelijaa. Vittu-sanaa toistellaan jo niin paljon, että se menettää taatusti tehonsa. Ehkä olen etääntynyt liian kauas nuorten maailmasta, kun ihmettelen tällaisia, mutta jaksan silti uskoa, että Jauhiainen tietää mitä tekee ja katselee nuoruutensa maailmaa matkan päästä, aikuisen silmin ja lievän sarkasmin saattelemana.
Ehkä tää tästä oli kaiken kaikkiaan kuitenkin mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa. Kerronnassa oli monta eri tasoa, joten teksti ei jäänyt pelkäksi päiväkirjavuodatukseksi, ja keskeiset henkilöt oli kuvattu uskottavasti. Uskoisin, että tämä kirja toimii varsinkin lohdullisena vertaistukena muille samojen asioiden kanssa taisteleville nuorille.
