Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luke, Paul, Leigh ja Nina. 1960-luvun loppu ja 1970-luku. Lontoo, hiukan New York. Teatterimaailma. Ystävyys. Rakkaus. Tai monta rakkautta, monta yhteensopimatonta rakkautta, ja vielä enemmän korvaavia suhteita, haavoja.
On siis Luke, pikkukaupungin kasvatti, joka koulupojasta lähtien on viettänyt päivänsä mielisairaalan ja kodin välillä, äitiään ja juoppoa isäänsä eteenpäin tökkien. Näytelmäkirjallinen lahjakkuus. Sitten on Nina, ujo ja haavoittuvainen Nina, joka on päätynyt näyttelijäksi, ja sittemmin teatterimogulin alistetuksi aviovaimoksi, vaikka tuntee olonsa epävarmaksi näyttämöllä, oikeastaan kammoaa sitä. Mutta Nina tekee tämän kaiken äitinsä tähden. Äitinsä, huonosti menestyneen näyttelijän, joka hylkäsi Ninan tätinsä hoiviin jo lapsena ja joka nyt vahinkotytärtään kontrolloimalla pyrkii korvaamaan epäonnistumistaan. Ja sitten ovat Paul ja Leigh, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta. Ja sitten he törmäävät Lukeen. On vuosi 1972. Pian syntyy Graft, Paulin, Luken ynnä muutaman muun ensimmäinen teatteriyritys.
Ehkä rakkaus oli totta on englantilaisen Sadie Jonesin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Heti alkuun todettakoon, että mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen. Toisaalta pidin siitä, toisaalta en. Pidin sen tavasta kietoa ihmiset yhteen, tuoda heidät vierekkäin, mutta silti asettaa heidän väliinsä muuri, läpinäkyvä mutta läpäisemätön. Niin julmaa, niin hellää, ärsyttävyyteen asti. En pitänyt sen pitkitetyistä kohtauksista, mielestäni monet asiat olisi voinut sanoa nopeammin, ei tämä tarina olisi vaatinut yli neljääsataa sivua tullakseen kerrotuksi. Tai sitten olisi pitänyt kertoa enemmän.
Joka tapauksessa se murtumaton kupla, jonka sisään kirjailija henkilöhahmonsa on onnistunut kirjoittamaan, on jotakin ainutlaatuista. Teatterimaailma päättymättömine juhlineen, sen säälimättömyys, periksiantamattomuus. 1970-luvun Lontoo miltei maistettavissa ja haistettavissa. Ja kaiken keskellä rakkaus; omavaltainen, mieletön, yhteensopimaton. Miten se voi olla niin vaikeaa?!
Itsekin teatterimaailman epäonnistumisista osansa saanut Sadie Jones taitaa tietää, mistä kirjoittaa. Ennen debyyttiromaaniaan The Outcast hän kirjoitti neljä elokuvakäsikirjoitusta ja näytelmän, jotka eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Sitten hän ymmärsi jotakin, ymmärsi tähtäävänsä mahdottomaan maaliin, ja kirjoitti kirjan. Siitä tuli menestys.
Niin tai näin, selviö on, että juuri lukemani kirja ei jätä rauhaan aivan heti. Minut se ainakin vei mukanaan, sekä hyvässä että pahassa. Ja senpä takia suosittelenkin sukeltamaan, silmät ja korvat auki, mutta varuillaan – se kaikki saattaakin olla vain näytelmää.
Ja vielä, jos näitä suomennettaisiin enemmän, siis kirjailijan aiempia teoksia, lukisin varmasti.
