Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Edith Södergranin (1892–1923) kuolemasta tuli juhannuksena 2023 kuluneeksi sata vuotta, mutta hän ei todellakaan ole jäänyt historian uumeniin. Ei, Södergran on yhä tunnettu, hän on lempirunoilija monelle sellaisellekin, jotka eivät ole lyriikan maailmaan juuri paneutuneet. Hänen vapaamittaiset ja kiihkeää kuvakieltä käyttävät runonsa ovat toisaalta melko yksinkertaisesti avautuvia, mutta joukossa on myös paljon kryptisempää aineistoa.
Edith Södergran syntyi Pietarissa, mutta perhe pakeni koleraepidemiaa Karjalan Raivolaan. Nuori Edith kävi kuitenkin noin kymmenvuotiaasta asti koulua taas Pietarissa saksankielisessä Petrischulessa, josta hän sai perinnöksi paljon kirjallisuuden ja muun kulttuurin tuntemusta sekä laajan kielitaidon. Kotoisaan vahakansivihkoon syntyi runoja saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi ja venäjäksi, mutta vähitellen äidinkieli ruotsi otti keskeisen paikan. Runojen tyylistä elämäkerturi Agneta Rahikainen mainitsee, että Södergran asettui luontevasti uuteen henkeen, joka tunnetaan meillä Suomessa modernismina, muualla Euroopassa taas avantgardismina.
Tulevan runoilijan lupaavasti alkanut koulunkäynti päättyi vuoden 1909 alussa ensimmäiseen keuhkotuberkuloosijaksoon, jota hoidettiin ensin Nummelan parantolassa Nurmijärvellä ja sittemmin Davosissa Sveitsissä. Vietettyään parantolaelämää yli kolme vuotta Södergran nousi kuitenkin kapinaan ja palasi kotiin Raivolaan. Hän oli saanut tarpeekseen hoidoista, joista pahimmalta tuntui typetys; senhän monet muistavat myös Saima Harmajan keuhkotaudin hoitoyrityksenä.
Runoilija alkoi nostaa päätään Södergranissa, ja niinpä hän lähti rohkeasti, ehkä jopa uhkarohkeasti, tarjoamaan runojaan Helsinkiin kustannettavaksi, mutta tämä yritys lopulta kannatti, sillä esikoiskokoelma Dikter ilmestyi vuonna 1916. Vastaanotto oli ristiriitainen, sillä vapaamittaiseen lyriikkaan ei oltu totuttu. Onneksi myös kiittäviä arvioita ilmestyi. Samaan aikaan Södergran yritti tehdä tuttavuutta Helsingin runoilijapiireihin, mutta vastaanotto oli varautunut; Södergranin kiihkeys ja huomion tarve olivat vähän liikaa.
Seuraava kokoelma Septemberlyran, Syyskuun lyyra, ilmestyi sitten syksyllä 1918. Sitä kirjoittaessaan Södergran oli tutustunut nuoruudenaikoja tarkemmin filosofi Friedrich Nietzscheen, millä olikin sitten keskeinen merkitys hänen myöhempiin runoihinsa ja koko ajatteluunsa. ”Nietzschen maailmassa Södergran tunsi olevansa omiensa joukossa, oikeassa paikassa, josta sai tukea ajatuksilleen”, kirjoittaa Rahikainen.
Vuonna 1919 runoilijan elämässä tapahtui merkittävä käänne, sillä hän tutustui elämänsä lähimpään ystävään kirjailija Hagar Olssoniin. Olsson kävi Södergranin loppuelämän aikana muutaman kerran Raivolassa, mutta keskeinen osa yhteydenpitoa taisi olla kirjeiden välityksellä suoritettua. Mutta tässäkin kohtaa Södergran oli kovin kiihkeä, kovin vaativa ja mielestäni suorastaan lapsenomaisen takertuva. Onhan tämä kuitenkin ymmärrettävää Raivolan hiljaisuudessa, jossa kirjailijaystäviä ei noin vain tavattu. Hagar Olsson on myöhemmin julkaissut kokoelman kirjeitä otsikolla Ediths brev, joka ilmestyi suomeksi 1990.
Loppuaikoinaan, sairauden taas vallatessa alaa, Södergran tunsi nietzscheläisen yli-ihmisopin lisäksi vetoa Rudolf Steinerin antroposofiaan sekä perinteiseen kristinuskoonkin. Tästä tuntuu syntyvän aikamoinen aatteiden sekamelska, mutta kaikkinainen henkisyys puhutteli häntä. Edith Södergran menehtyi siis kotonaan Raivolassa juhannuspäivänä 24.6.1923, ja hänen postuumi runokokoelmansa Landet som icke är ilmestyi syksyllä 1925.
Rahikaisen teksti oli hyvin mielenkiintoista luettavaa, se antoi paljon lisää siihen runollisesti sanottuna usvaiseen kuvaan, joka minulla oli Södergranista. Tuntuu siltä, että elämäkertatietoni hänestä perustuivat melko paljon vuonna 1977 valmistuneeseen Tuija-Maija Niskasen ohjaamaan elokuvaan Maa jota ei ole. Sen näkemisestä on siis kovin kauan, mutta muistan hämärästi, että se antoi kohteestaan jollain tavalla yksiselitteisesti kauniin, jopa hieman romanttisen kuvan. Rahikaisen elämäkerta ei toimi näin, se kertoo Södergranista pieteetillä mutta realistisen tuntuisesti; sen jälkeen on vaikea uskoa, että runoilija olisi ollut pelkästään ihastuttava ja eteerinen persoona, vaan hänessä oli paljon vaativuutta. Puhumattakaan sitten nietzscheläisestä yli-ihmisopista!
Joka tapauksessa tämä tiivis ja tyylikäs elämäkerta oli oikein tarpeellinen lisä Södergranista tehtyihin kuvauksiin, voisi sanoa, että se on perusteos kohteestaan.
