Terhi Forssénin toinen runokokoelma Edelleen tässä viipyilee paljon hautausmailla, mutta sen ote on monessa kohtaa konkreettisempi kuin mitä aiheesta ensin mieleen tulisi. Goottilaisen kuolemaromantiikan sijaan Forssén kirjoittaa haravoinnista, hautalyhdyistä, hautakivien kiillosta. Kokoelman ensimmäinen osa on pohjimmiltaan havaintoja haudanhoidon konkretiasta: tässä ilmeisesti isän haudalla käymistä, kunnes lopulta ajan kuluminen tekee tehtävänsä.
Alkaa tuntua sopivammalta tuoda kukkia
kuin minkäänlaista kynttilääjoulukoriste kurkistaa nurmikosta
vielä tulee päivä
jolloin en itsekään ehdi paikalle
Kokoelman toinen osa katselee edesmenneitä, erilaisten ammattien ja ihmisryhmien edustajia, ja kuvittelee heille viimeisiä sanoja ja epitaafeja. Näissä lyhyissä vedoissa on nokkeluutta, oivalluksia ja ajatusta. Kokoelman kolmas osio poikkeaa kesämökillä, missä tietysti moni asia muistuttaa menneestä.
Kokoelman viimeisessä osiossa on mielenkiintoista sukuhistoriallista ainesta. Forssénin isoisoisoisoäiti Esther Forssén oli niinikään runoilija. Hän julkaisi vuonna 1919 runokokoelman Tankar på vägen, josta Forssén on poiminut muutaman runon, suomentanut ne ja käyttänyt oman luomistyönsä aineksena. Tämä on kiinnostavaa ja hauskaa sukupolvien ketjun rakentamista. Mukana on myös jokunen Estherin luonnetta hahmotteleva runo.
Edelleen tässä on pieni, viehättävä kokoelma, jonka sävyssä ja tunnelmassa oli jotain uutta ja raikasta. Kuolemasta ja menetyksestä kirjoittaminen on jotenkin tavallista, mutta tämä tavallaan kovin konkreettinen hautausmaa-arjen kuvaus antaa oivallisen näkökulman kuolemaan ja menetykseen.