Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
There were once five hundred happy people
And they were attacked and poisoned
And after that there was peace and quiet.
Julia Blackburn aloittaa kirjansa vanhalla walesilaisella runolla ja vaikka runon alkuperä onkin perin kaukana Etelä-Afrikasta, kiteytyy kirjan viesti siihen kivuliaalla tavalla. Vielä 1800-luvulla Etelä-Afrikassa eli busmanneihin eli saneihin kuulunut /Xam-kansa. Heidän ja sanien historia on huimaavan pitkä: he ovat asuttaneet eteläistä Afrikkaa niin kauan kuin siellä on ylipäätään asunut ihmisiä. /Xamien kohdalla tämä pitkä historia päättyi joskus 1920-luvun tienoilla, vaikka joitain yksittäisiä kieltä ja kulttuuria osaavia ihmisiä kenties elikin vielä sen jälkeen.
Nykyään /Xameista ei tiedettäisi yhtään mitään, elleivät kielitieteilijä Wilhelm Bleek (1827–1875) ja hänen kälynsä Lucy Lloyd (1834–1914) olisi kiinnostuneet /Xamien kulttuurista ja kielestä. Heidän työnsä ansiosta tästä kadonneesta kansasta on säilynyt kymmeniä tuhansia sivuja sanastoa, kielioppia, unia, haastatteluja, taruja ja henkilökohtaisia muistoja. Aineistoista saisi epäilemättä aivan loistavan etnografisen tietokirjan, mutta Blackburnilla on jotain muuta mielessään; hän haluaa tuoda /Xamit eloon.
Kirjan lähestymistapa tuo jollain lailla mieleen Andri Snær Magnasonin kirjan Ajasta ja vedestä. Ei riitä että ihmisille iskee faktat pöytään, sillä ne eivät vielä itsessään kosketa eikä liikuta ihmistä ajattelemaan tai toimimaan. Magnason halusi saada ihmiset tuntemaan mitä ilmastonmuutos ilmiönä todella tarkoittaa. Blackburn puolestaan haluaa tuoda /Xamien henkilökohtaisen tragedian ja äänen esille, aivan kuin he yhä edelleen olisivat elossa ja puhuisivat suoraan lukijalle. Tässä auttaa Blackburnin kerronta, joka on kaukana tavanomaisesta tietokirjasta. /Xamien mietteet yli vuosisadan takaa limittyvät Blackburnin arkiseen elämään, joka huipentuu matkaan Etelä-Afrikan Karoon aroalueelle, joka kerran oli /Xamien koti. Lopputulos on kaunis, haikea ja jopa unenomainen.
We shall see whether we make those people cry as we do, for they do not seem to know that we are people. (Dia!kwain)
/Xamien tragedian taustalla oli buurit, 1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden hollantilaisten jälkeläiset, jotka alkoivat 1830-luvulta alkaen levittäytymään yhä aggressiivisemmin pohjoiseen. Heillä oli etunaan voimakkaammat aseet ja varma usko Jumalan varjeluksesta: kaikki luonnonvarat oli annettu heidän hyödynnettäväkseen, ja se mikä ei ollut heille hyödyllistä voitiin tuhota huoletta. Buurien karjatalous muutti luonnon pian tunnistamattomaksi, ajaen paikalliset eläinpopulaatiot kohti tuhon tietä ja niiden myötä myös /Xamit. /Xamien kertomuksissa vilahtelevat kvaggan kaltaiset eläimet, jotka niin ikään kohtasivat loppunsa 1800-luvun lopulle tultaessa.
Surullista luetavaa /Xamien mietinnöissä on se, että he selkeästi ymmärsivät, miten valkoiset eivät kyenneet näkemään heitä ihmisinä. /Xamien maailmankuvalle tämä oli syvästi hämmentävää, sillä he eivät pyrkineet omistamaan tai hallitsemaan muita. Heille asiat esittäytyvät saman arvoisina, tai kuten he asian ilmaisivat ”All things were once people”. Menetettyään omat maansa /Xamit yrittivät pärjätä valkoisen kulttuurin reunamilla, mutta heitä voitiin tappaa rangaistuksetta, heidän lapsiaan kaapata ja myydä orjiksi ja heidän kielensä kieltää. Buurit ymmärsivät, että /Xamien identiteetti ja heidän kulttuurinsa ja muistonsa oli sidottu kieleen, joten sen tukahduttaminen tuhoaisi ennen pitkää koko kansan, kuten sitten kävikin.
Darkness resembles fear. When trees do not stand in brightness, people are afraid of the trees. They are afraid of the trees that have darkness in themselves. (ǂKasin)
Jotain lohdullista on sentään siinä, aivan täysin nimettömäksi /Xamit eivät kuitenkaan jääneet. Kirjan sivuilla heräävät eloon Bleekin ja Lloyd haastattelemat /Xamit, joihin kuuluvat muun muassa //Kabbo, /A!kunta, /Hankǂass’o ja !kweiten-ta//ken. Jos erikoiset aakkoset ihmetyttävät, niin kyseessä on khoisankieliin kuuluva erikoisuus, naksautusäänteet. Harmi kyllä, lukijana voi vain arvailla miltä heidän nimensä kuulostivat, varsinaisesta kielen soinnista puhumattakaan. Khoisankielen puhujat saapuivat Etelä-Afrikkaan kymmeniä tuhansia vuosia sitten, mikä tekee niistä maailman vanhimpia kieliä. Tuntuu hullulta ajatella, että yksi näistä ikivanhoista kielistä ja kulttuureista tuhottiin tarkoituksella ja vailla mitään arvostusta. Buurit kirjoittivatkin, että /Xam-kieli on yhtä turhanpäiväistä kuin lintujen liverrys.
Kiitokset siis Wilhelm Bleekille ja ennen kaikkea Lucy Lloydille, joka pystyivät nousemaan tämän aikakaudelle ominaisen asenneilmapiirin yläpuolelle, ja näkemään merkityksellisyyttä, ihmisarvoa ja kauneutta siellä missä muut ei. Lloyd jatkoi työtä vielä vuosikymmeniä Bleekin varhaisen kuoleman jälkeen, mutta kiitosta hän ei siitä naisena saanut, ajalle ominaista asenneilmapiiriä sekin. Kiitokset myös Julia Blackburnille aivan uskomattoman mielenkiintoisesta ja koskettavasta aiheesta. Kuinkahan monen ihmisen ja jopa kansan ääni lopulta häviää historiasta jälkiä jättämättä, mutta ainakin tässä tapauksessa jäljelle jäi jotain. Toivottavasti Blackburnin esimerkki inspiroi muitakin tutustumaan tähän valtaisaan aineistoon, josta riittänee ammennettavaa vielä kauas tulevaisuuteen.
!kau: to live, to be alive
kau: to rain, to fall