Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ulrika Linderin sarjakuva-albumin syntyhistoria on aavistuksen erikoinen. Usein käy niin, että lasten saanti vie kriittistä aikaa muilta harrasteilta, mutta Linderin tapauksessa rankka lapsiarki nimenomaan ajoi hänet tekemään sarjakuvaa. Omien sanojensa mukaan piirtäminen oli uudessa tilanteessa ainoa asia, jonka Linder koki kuuluvan vain ja ainoastaan itselleen, joten sitä suuremmalla syyllä Linder halusi pitää siitä kiinni.
Nyt parhaimmisto alunperin Instagramissa julkaistuista sarjakuvista on vihdoin saatu koottua kansien väliin. Kuten käy ilmi, aivan ongelmatonta piirtäminen keskellä sotkuista lapsiperhearkea ei ole, ja se tulee hauskalla tavalla esille kirjan edetessä.
Linder on käyttänyt paperina kaikennäköisiä arkisia kirjekuoria ja lippulappusia, mitä nyt on eteen sattunut. Tosin epäilen, että tässä ei ole kyse pelkästään arjen vaatimuksiin taipumisesta, vaan Linder on ymmärtänyt miten erilaisia materiaaleja voi käyttää myös tyyli- ja tehokeinona. Kaiken maailman laskukuorien tehokäyttö jos mikä korostaa lapsiperhe-elämän realiteetteja.
Se, mikä heti iskee silmään sarjakuvassa, on sen pitelemättömyys, Linder antaa nimittäin kunnolla räiskyä. Äitiyteen kuuluu kaikennäköisiä turhautumisen ja epävarmuuden tunteita ja niitä Linder käsittelee peittelemättä. Lapset tekee mitä sattuu, äidillä rehottaa säärikarvat ja ties mitkä pehkot ja hermot menee.
Toistuva teema sarjakuvassa on vessaistunnot, kun edes paskalla istuminen ei meinaa onnistua rauhassa, ja sessiot väistämättä keskeytyvätkin milloin mistäkin syystä. Ei tämä silti missään tapauksessa mitään pahan mielen lukemista ole, vaikka äitiysmyyttejä ravistellaankin urakalla. Paljon on myös lempeitä hetkiä tallennettu mukaan ja vitutus selvästi unohtuu nopeasti. Pian ollaankin jo ihmettelemässä, että miten ihmeessä lapset kasvavatkin niin nopeasti? Tosin tätä tilannetta lukija ei varsinaisesti itse pääse todistamaan, muuten kuin erään Linderin kirjoituksen kautta.
Sarjakuvaa lukiessani mieleen tuli Kulttuuriykkösen hiljattainen pilapiirtäjiä koskeva jakso, jossa pohdittiin miksi naispilapiirtäjiä on niin vähän. Joku heitti, että ehkä naiset tekevät enemmän sellaista sarjakuvaa, jota ei edes ymmärretä pilakuvaksi. Tästä toteamuksesta tuli väistämättä mieleen Ulrika Linder, sillä hänen töitään voi ilman muuta pitää pilapiirroksina, sillä suurin osa humoristisista teoksista koostuu vain yhdestä kuvasta. Todellakin pilapiirroksia voi tehdä muustakin kuin politiikasta, tosin jos lapsiperhearjesta puhutaan niin Diskbänkstecknaren myös osoittaa miksi tämä tie ei ole erityisen helppo.
Siinä missä poliittinen pilapiirros ammentaa loputtomista yhteiskunnan kriiseistä ja poliittisista juoruista, lapsiperhearki on aika toisteista. Tietyt asiat toistuvat ja toistuvat ja se on tietysti osa huumoriakin, mutta hirveän pitkäikäisenä en osaisi tällaista sarjakuvaa nähdä. Diskbänkstecknaren on siis mainio ja napakka teos, mutta ehkäpä en useita albumeita jaksaisi tästä aiheesta lukea.
Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin Linder seuraavaksi ryhtyy. Ainakin toivoa sopii, että hänen piirustusintonsa säilyy yhtä kiivaana sittenkin kun pahimmat ruuhkavuodet ovat takanapäin. Linderin 2020 ilmestynyt esikoisteos Återvinningscentralen kertoi hänen työstään kierrätyskeskuksessa ja Diskbänkstecknaren osoittaa, että Linderin ilmaisu on jo tässä ajassa selkeästi kehittynyt eteenpäin. Hänen piirustuksiaan on ilo katsoa, ja aivan erityisesti Linder loistaa tunneilmaisun kuvauksessa, mistä suuri osa kuvien huumorista kumpuaakin. Kaipa se jotain kertoo, että sarjakuvan fiiliksiin on todella helppoa samaistua sellaisenkin henkilön jolla itsellään ei ole lapsia. Kiinnostava tapaus, suosittelen!
