Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jurassic Park -elokuvat ovat olleet jo pitkään pettymyksiä. Elokuvasarja on lopettanut kaiken teeskentelyn, että se edes yrittäisi kuvata dinosauruksia eläiminä, vaan ne ovat ihan rehellisesti hirviöitä, uusimmissa osissa ihan geneettisesti räätälöityjä sellaisia. Voi vain kuvitella, miten erilaiseen suuntaan elokuvasarjaa olisi voitu viedä. Onneksi asiaa ei tarvitse jättää pelkästään mielikuvituksen varaan, sillä Itaru Kinoshitan Dinosaur Sanctuary -sarjakuva tulee apuun ja näyttää mistä tyrannosaurus kusee.
Sarjakuvan vaihtoehtoisessa maailmassa dinosaurukset on siis onnistuttu tuomaan takaisin henkiin. Selitys, miten tässä tempussa on onnistuttu, ei ole tippaakaan uskottava, joten ei siitä sen enempää ja onneksi sarjakuvassakaan ei käytetä aikaa selittelyyn yhtään sen enempää kuin on pakko. Kiinnostavampaa on se, mitä tapahtuu kun dinosauruspuistoista on alkanut tulla rutiinia: ihmiset tietysti kyllästyvät koko asiaan. Juuri tässä tilanteessa on sarjakuvan päähenkilö Suma Suzume, joka into pinkeänä pääsee töihin hieman nuhjuiseen dinosauruspuistoon, joka on jo nähnyt parhaat päivänsä.
Edessä on kaikennäköisiä ongelmia. Miten houkutella lisää yleisöä dinosauruspuistoon, joka ei suinkaan ole Japanin saarilla se suurin tai paras? Sitten on niitä arkisempia ongelmia. Eläimet sairastelevat, kokevat stressiä ja onpa työntekijöiden ja puistossa vierailijoiden parissa pientä draamanpoikasta.
Ainakin ensimmäisten kolmen osan perusteella Dinosaur Sanctuary menee leppoisaan slice of life -genreen. Luvassa ei siis ole suuria juonenkäänteitä tai valtaisan dramaattisia tapahtumia, vaan arkielämän ja tavallisten ihmisten jokapäiväisten kokemusten kuvausta. Tämä ei ole lainkaan niin tylsää kuin voisi kuvitella. Dinosaurukset ovat olleet oman suosionsa uhreja, ja niihin liittyy paljon mielikuvia, jotka eivät pidä paikkaansa. Arkinen ja realistinen kuvaus dinosauruksista on sen verran harvinainen ratkaisu, että pakkohan tällaista ratkaisua on arvostaa.
Tässä kohtaan mukaan tulee paleontologi Shin-Ichi Fujiwara, joka toimii sarjakuvan tieteellisenä konsulttina. Hänen roolinsa on suurempi kuin voisi ensin kuvitella, sillä jokaisessa sarjakuvassa on useampi kolumni Fujiwaralta, jossa hän pohtii kaikennäköisiä alaansa liittyviä yksityiskohtia. Mainittakoon tässä vaikka ensimmäinen kolumni, jossa hän miettii minkälainen istuma-asento teropodidinosauruksilla todennäköisesti oli ja miten eläimet olisivat hyödyntäneet häpyluuta istuessaan. Kinoshita luonnollisesti hyödyntää Fujiwaran tietoa kuvituksessaan. On hienoa, että sarjakuvassa mennään aiheeseen oikeasti syvälle. Kaikesta näkyy, että paleontologia ei ole vain jokin kosmeettinen pakollinen paha, vaan tekijät oikeasti miettivät, miten eläimet toimisivat, jos todella pääsisimme niitä tarkkailemaan.
Yksi hauska esimerkki on teropodit, nuo dinosaurusviihteen väistämättömät pahikset. Pelottavannäköiset otukset ovat yksilöitä niin kuin eläimet aina ovat ja toiset stressaantuvat enemmän kuin toiset, kuten eräs allosaurus, joka ei millään meinaa uskaltaa mennä nukkumaan sisätiloihin. Lopulta maanittelu melkein onnistuu, mutta sitten lintu säikäyttää allosaurusparan ja eläin jää itsepintaisesti nököttämään ulos turvalliseksi katsomaansa nurkkaan.
Toisaalta sarjakuva ei kuitenkaan erehdy kohtelemaan dinosauruksia herttaisina lemmikkeinä. Suzumen ensimmäinen opetus puistossa on, että eläinten kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen. Vaikka sanoinkin, ettei sarjakuvassa tapahdu dramaattisia tapahtumia, niin ei tämä nyt aivan pidä paikkaansa. Kuten tosielämänkin eläintarhoissa, liiallinen tuttavallisuus ja vaarantunteen häviäminen petoeläinten kanssa ei ole hyvä asia, ja huolimattomuus voi johtaa kuolemantapauksiin. Villieläin ei ole mikään ”kaveri”. Itse sarjakuvassa ei siis päästä todistamaan tilannetta, joka näkyy sarjakuvan kannessa, että pöljä eläintenhoitaja tuosta noin vain olisi silittelemässä tyrannisaurin päätä.
Kovin sympaattinen Dinosaur Sanctuary kuitenkin on. Tarinan hahmot ovat mukavia tyyppejä, ja puiston eläimet ovat yhtä lailla kiinnostavia tapauksia. Kinoshitan piirustustyyli on voimissaan erityisesti dinosaurusten kuvaamisessa, eläimet näyttävät siltä miltä pitää. Tosin kontrasti mangatyylisten ihmisten ja realististen eläinten välillä aluksi koetteli silmää, mutta kyllä siihen sitten tottuu. Dinosaur Sanctuary on ensimmäisen kolmen osan perusteella kaikkiaan oikein positiivinen yllätys, joten dinosaurusviihteestä kiinnostuneiden kannattaa ainakin ottaa sarjakuva lukulistalle.
