Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sosiaalinen media tuntuu olevan nykyään täynnä kiistoja liittyen tasa-arvoon, sukupuolirooleihin ja -identiteettiin, ja usein näihin kiistoihin limittyy kysymys naisten ja miesten välisistä eroista. Onko sukupuoliroolit lopulta enemmän seurausta biologiasta vai kulttuurista, ja voiko epätasa-arvo olla loppujen lopuksi vain luontainen seuraus biologiastamme?
Tunnettu etologi ja kädellisten tutkija Frans de Waal tarkastelee kysymystä omiin kokemuksiinsa pohjautuen, onhan hänellä vuosikymmenien kokemus lähimpien sukulaistemme asiantuntijana. Simpanssit ja bonobot antavat tässä keskustelussa mielenkiintoisen kontrastin; simpassit ovat patriarkaalisia ja väkivaltaisia siinä missä bonobot matriarkaalisia ja rauhanomaisia, ja silti kumpikin laji on meille yhtä läheistä sukua.
De Waal käy kirjassaan laajalti läpi sukupuoliin liittyviä uskomuksiamme ja niitähän riittää. Otetaan esimerkiksi nykyisin niin suosittu käsite ”alfa-uroksesta”, joka jatkuvasti ymmärretään väärin. Primatologeille alfa-uros ei suinkaan tarkoita jonkinlaista itsekästä ja tympeää öykkäriä, joka pyrkii alistamaan muut valtansa alle. Simpanssiyhteisössä tyypillinen alfa-uros on pikemminkin lauman sosiaalisin ja anteliain yksilö, joka pysyy ristiriitatilanteissa puolueettomana rauhanrakentajana. Vaikka simpanssit tunnetusti kykenevät hyvinkin brutaaliin väkivaltaan, lauman johtaja pyrkii pikemminkin vähentämään jännitteitä, ei lisäämään niitä.
Yleinen käsitys on ollut myös se, miten alfa-uroksen on ajateltu saavan yksinoikeuden lauman naaraisiin ja muille uroksille on jäänyt lähinnä rippeet. Päällisin puolin tämä uskomus pitää paikkansa, sillä lauman johtaja todellakin pääsee useammin parittelemaan kuin muut urokset, ainakin näennäisesti. Kun geenitesteillä on alettu testaamaan kuka oikeasti on siittänyt lauman poikaset, todellisuus ei olekaan lainkaan näin yksinkertainen, kuten de Waalin antama esimerkki reesusmakakeista osoittaa. Käy ilmi, että naarailla on omat mieltymyksensä, jotka eivät välttämättä noudattele urosten muodostamaa hierarkiaa. Näinollen naaraat parittelevat salassa haluamiensa urosten kanssa, ja alfa-uroksen menestys siittämisrintamalla on todellisuudessa vain hiukan keskimääräistä urosta parempi.
Tämän ei ehkä pitäisi tulla yllätyksenä, mutta ihmiset ovat halunneet pitkään nähdä luonnon omien toiveidensa heijastumana. Tässä tapauksessa siis on haluttu nähdä naaraat – näköjään lajista riippumatta – siveinä, passiivisina ja monogaamisina ja lähinnä tyytyvinä siihen, mitä urokset niille antavat. Tämä siitä huolimatta, että jo Charles Darwin varsin hyvin ymmärsi miten nimenomaan naaraiden seksuaalivalinta ajaa evoluutiota eteenpäin.
De Waal pahoittelee, miten miehet ovat perinteisesti halunneet korottaa itsensä luonnon yläpuolelle. Naiset, lapset ja eläimet puolestaan ovat edustaneet jotain alempaa; heikkoutta, irrationaalisuutta ja typeryyttä. Tämä hierarkkinen olettamus ei kuitenkaan ole koskaan perustunut mihinkään muuhun kuin toiveajatteluun, de Waal tyrmää. Tunteita ylipäätään ei voi erottaa päätöksenteosta, kuten kävi ilmi jo de Waalin edellisessä kirjassa Mama’s Last Hug. Ei ole tieteellisiä todisteita, joiden mukaan miehet olisivat naisia älykkäämpiä, eikä myöskään siitä, että naiset seuraisivat miehiä enemmän tunteitaan. Kyse on enemmän siitä, millainen tunneilmaisu yhteiskunnassamme sallitaan eri sukupuolille.
Valta ylipäätään ei ole niin yksiselitteinen asia kuin usein kuvitellaan. Fyysisesti urossimpanssit kenties dominoivat, mutta aivan kuten ihmisyhteisöissäkin, valta ei koskaan ole redusoitavissa pelkästään fyysiseen voimaan. Kyky verkostoitua, hankkia liittolaisia, perhesuhteet ja strategiset kyvyt merkitsevät myös simpanssilaumassakin paljon, ja niiden avulla naaraillakin voi olla huomattavasti vaikutusvaltaa. Frans de Waalin kirjojen kestohahmoja on naarassimpanssi Mama, jonka tekemistä taktisista siirroista on aina yhtä mielenkiintoista lukea.
Entäpä sukupuoliroolit sitten, voidaanko sellaisista edes puhua eläimistä puhuttaessa? Mahdollisesti voidaan, ja tämä on ehkä kirjan yllättävimpiä esille nostamia seikkoja. Tutkittaessa sukupuolirooleja on huomattu, että sekä ihmiset että simpanssit näyttävät oppivan ne leimautumalla omaan sukupuoleensa, hieman samaan tapaan kuin linnunpoikanen leimaantuu emoonsa. Naarassimpanssit oppivat emoltaan tekniikoita, joilla pyydystää termiittejä, mutta urospuoliset poikaset eivät, vaan ne puolestaan matkivat lauman muiden urosten käyttäytymistä.
Aivokuvantaminen on osoittanut, että oman sukupuolen imitoiminen aktivoi aivojen palkitsemisjärjestelmiä, mutta vastakkaisen sukupuolen imitoiminen puolestaan ei. Tämä saattaa olla vastaus siihen, miksi tietyt ammatit tai vaikkapa harrastukset pysyvät sitkeästi toisen sukupuolen ominaisuutena, vaikka mikään ei periaatteessa estäisi myös toista sukupuolta omaksumasta niitä. Esikuvilla todellakin on merkitystä.
Toinen kiinnostava seikka jonka de Waal nostaa esille on sukupuolisen käyttäytymisen moninaisuus. Vaikka enemmistö eläimistä käyttäytyy niin sanotusti normien mukaisesti, on aivan yleistä että jokaisesta laumasta löytyy ainakin yksi yksilö, joka ei sovi perinteisiin sukupuolinormeihin. Uros saattaa olla rauhanomainen ja täysin välinpitämätön simpanssiuroksille tyypillisestä valtataistelusta, ja naaras puolestaan voi ulkonäöltään ja käytökseltään muistuttaa pikemminkin urosta. Miten tällaiset yksilöt vertautuvat transihmisiin on mahdotonta sanoa, koska emme voi tietää miten nämä eläimet kokevat itsensä. Kiinnostavaa kuitenkin on se, miten ympäröivä simpanssiyhteiskunta suhtautuu näihin yksilöihin, nimittäin täysin hyväksyvästi.
On kenties hieman traagista, miten ihmisille tyypillinen halu nimetä asioita ja luoda kategorioita, luo helposti tilanteen, jossa luonto näyttäytyy meille paljon dualistisempana ja yksinkertaisempana kuin se oikeasti onkaan. Jos de Waal jotain kirjallaan osoittaa niin sen, miten joustavaa biologia voikaan olla ja myös se, miten ymmärrämme sukupuolisen käytöksen.
De Waal argumentoi kirjassaan hyvin ja tuo esille lähisukulaisistamme monia mielenkiintoisia tapausesimerkkejä, mutta kirjan yksi heikkous on yhtä kaikki se, että ei ole aina selvää milloin jonkin muun lajin käytöksestä voi vetää yhtäläisyysmerkkejä ihmisten käyttäytymiseen. Eikä aina ole selvää haluaako de Waal edes tehdä tällaista vertausta. Jos siis tätä kirjaa haluaa lukea puhtaasti ihmisbiologian näkökulmasta, jää kirjan näkökulma hieman vajaaksi. Itse luin kirjaa kuitenkin enemmän sillä mielellä minkälaista lähisukulaistemme sukupuolinen käytös on ja siltä osalta kirjan sisältö on oikein kiinnostavaa ja myös ajatuksia herättävää luettavaa. Frans de Waal on jo vuosia ollut yksi suosikkikirjailijoistani ja eikä hänen uusin kirjansa petä, mielenkiintoista sisältöä on taatusti luvassa.