Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Kun masennus saapui, se saapui yllättäen, koputtamatta tai kenkiään kopistelematta, se vain ryntäsi sisään ja tarttui kiinni kaulasta. Se asettui taloksi, piti röyhkeästi kengät jalassaan, roskasi ja rikkoi astiat.”
Masennus on meillä suomalaisilla perin tavallinen vaiva, ja onneksi siitä on viime vuosina uskallettu puhua avoimesti. Parantumattoman mielisairauden stigma on väistynyt. Julkisuuden henkilöt ovat kirjoittaneet asiasta useita omakohtaisia kirjoja: buumin taisi aloittaa Neil Hardwick muistelmateoksellaan Hullun lailla (1999). Nyt tähän jatkumoon on asettunut toimittaja ja blogisti Anni Saastamoinen, joka toimittajan ammattitaidollaan ja nuoruuden raivollaan kirjoittaa Depressiopäiväkirjoissaan sairautensa puhkeamisesta, ilmenemismuodoista ja yrityksistä selviytyä siitä.
Saastamoinen muistelee kirjansa alussa, miten hän aivan varhaislapsuudessaan oli vielä iloinen ja viihtyi omassa kehossaan, mutta sitten hän joutui tuon niin monen psyykkisen häiriön taustatekijän eli koulukiusaamisen kohteeksi. Normaalikokoista tyttöä alettiin koulussa nimittää tankiksi. ”Kai se sitten lopulta teki minut sairaaksi. Se loputon päänsisäinen monologi, joka kertoi minun olevan huono, tyhmä, ruma ja heikko.” Näin yksinkertainen ei depression tausta tietenkään ole, mutta jostainhan kaikki alkaa.
Aikuisiällä sitten saapuvat ne tavalliset oireet: mielihyvän menetys, kyvyttömyys paneutua työhön, fyysiset oireet kuten ruokahaluttomuus ja unihäiriöt, ja luonnollisesti se pahin eli loputtoman alakuloinen mieliala ja Saastamoisen kohdalla myös pureva vihaisuus. Hänen kielensä on aggressiivista, roisia ja ronskia, kirosanat seuraavat toisiaan, mutta eivät silti tunnu itsetarkoituksellisilta. Vähitellen on pakko hyväksyä sairaus, hyväksyä hoidon tarve, vaikkei hoidon saanti aina niin helppoa olekaan. Sitten tulee käyntejä terveysasemalla, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, lopulta terapiaa ja lääkkeitäkin, vaikka kirjoittaja niitä aluksi pelkää. Mutta kuin varkain alkavat oireet väistyä, pikkuhiljaa olo paranee. Etenkin terapiasta tuntuu olevan hyötyä, vaikka siihen pääseminen vaatiikin monenlaisia kommervenkkejä.
Saastamoinen on hyvä kirjoittaja, hänen kerrontatapansa tarttuu mieleen ja sen äsken mainittu vihaisuus ja samalla pinnan alla kytevä ironinen huumori tuntuvat hyvin aidoilta ja omakohtaisesti koetuilta. Tätä kirjaa oli vakavasta aiheesta huolimatta hyvä lukea, koska se ei kaunistellut eikä yrittänyt valaa lukijaan keinotekoista positiivisuutta, mutta ei myöskään sortunut ylenmääräiseen negativismiin. Lopussa löytyy kuitenkin toivoa toipumisesta ja siitä, että elämä voittaa.
’Onko sulla tänään sellainen olo, että voisit kohdata maailman?’ kysyn itseltäni jollakin tapaa joka aamu. Huonoina kausina tästä alkaa pitkä monotoninen dialogi itseni kanssa. Hyvinä kausina en keskustele itseni kanssa, vaan nousen sängystä, katson ulos ikkunasta ja valmistaudun, pörhistän selkärankani ojoon ja päätän astua ovesta ulos, suorittaa elämääni.
