Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Miksi oikeistopopulismi vetoaa ihmisiin? Miksi populistiset liikkeet ovat nousseet valtaan useissa länsimaissa ja mitä se merkitsee demokratian tulevaisuudelle? Millä keinoilla populistiset ääriliikkeet kasvattavat kannattajakuntaansa ja onnistuvat radikalisoimaan kannattajiaan? Näihin kysymyksiin pureutuu journalisti ja kirjailija Anne Applebaumin teos Demokratian iltahämärä: autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Kirjailija on Puolassa asunut konservatiivitaustainen journalisti, joka on seurannut lähietäisyydeltä kotimaansa luisumista autoritaariseen hallintoon.
Kirjan lähtökohta on kiusoittelevan tarinallinen (kenties kannattaisi varoa kertomusta): vuoden 1999 uudenvuodenjuhlat, joissa poliitikoista ja journalisteista koostuva ystäväpiiri kokoontuu juhlimaan optimistisina ja tulevaisuudenuskoisina merkitseekin erään aikakauden loppua. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin saman ystäväpiirin kerrotaan jakautuneen kahtia, eivätkä osapuolet halua puhua toisilleen. Näin päästään yksittäisestä yleiseen: länsimaisia yhteiskuntia ravistelee kahtiajakautumisen aika, jota leimaa poliittinen polarisaatio ja uusien rajalinjojen syntyminen. Vastakkainasettelu voi katkoa perhe- ja ystävyyssiteitä ja iskeä yhteiskuntaan odottamattomia railoja, jotka ylittävät perinteisen oikeisto-vasemmisto –jaon.
Kirjassa tarkastellaan Puolan ja Unkarin tilannetta, Brexitin vaiheita, populismin nousua Espanjassa sekä Trumpin vaalikampanjointia Amerikassa. Ääriliikkeille ominaisia vaikuttamisen tapoja tunnistetaan monia: salaliittoteorioiden ja muukalaisvihan kylveminen, informaatiovaikuttaminen netin eri kanavien kautta, valehtelu oman edun tavoittelemiseksi ja restoratiivisen nostalgian herättäminen. Ääriliikkeet inhoavat voimassa olevia demokratioitaan ja hamuavat harvainvaltaa itselleen ja lähipiirilleen:
”Tällainen pehmeä diktatuuri ei vaadi laajamittaista väkivaltaa pysyäkseen vallassa. Sen sijaan se nojaa eliittikaadereihin, jotka pyörittävät byrokratiaa, valtiollista mediaa, tuomioistuimia ja joissakin tapauksissa valtionyhtiöitä. Nämä nykypäivän kirjurit ymmärtävät tehtävänsä, joka on johtajien puolustaminen, miten epärehellisiä näiden lausunnot ovatkin, miten räikeää korruptio ja katastrofaalinen vaikutus tavallisiin ihmisiiin ja laitoksiin sitten onkin. Vastineeksi he tietävät saavansa palkkioita ja menestystä urallaan.”
Applebaum nostaa esiin restoratiivisen nostalgian merkityksen ääriliikkeiden hengen nostattajana. Termi on venäläisen esseistin Svetlana Boymin käyttämä ja tarkoittaa ihmisiä, jotka sen sijaan että pohdiskelisivat menneisyyttä ja haluaisivat ottaa siitä oppia, haluavat luoda menneen maailman uudelleen karikatyyrimäisellä tavalla ja haluavat elää siinä nyt ja heti. Restoratiivisia nostalgikkoja ei kiinnosta menneisyys puutteineen ja varjopuolineen, vaan he haluavat ”jälleenrakentaa menetetyn kodin ja paikata muistin aukot”. Tämä nostalgian muoto yhdistyy ääriliikkeiden retoriikassa salaliittoteorioiden ja valheiden kanssa:
”Kansakunta ei enää ole suuri, koska joku on hyökännyt meitä vastaan, horjuttanut meitä, imenyt voimaamme. Joku – maahanmuuttajat, ulkomaalaiset, eliitit tai tosiaankin EU – on vääristänyt historian kulun ja heikentänyt kansakunnan varjoksi entisestään. Se oleellinen identiteetti, joka meillä kerran oli, on viety meiltä ja korvattu jollakin halvalla ja keinotekoisella. Ennen pitkää ne, jotka tavoittelevat valtaa ratsastaen restoratiivisella nostalgialla, alkavat viljellä näitä salaliittoteorioita tai vaihtoehtoisia historioita tai vaihtoehtoista lööperiä riippumatta siitä, onko niillä minkäänlaista todellisuuspohjaa.”
Applebaumin kirja on taitavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Se kannustaa puolustamaan demokratiaa. Applebaum kuuluu itse tietynlaiseen poliitiseen eliittiin entisen ministerin puolisona ja kirjasta tulee selväksi miten paljon hänellä on sosiaalista pääomaa: hän tuntuu tuntevan kaikki henkilöt joista kirjoittaa. Kirjassa käytetään myös juorumaisia tarinaelementtejä, kun henkilöiden taustaa valotetaan. Itselleni esimerkiksi Boris Johnsonin tausta pilailevana EU-kirjeenvaihtajana oli uutta, mutta niin ei varmasti ole jos on ahkera kansainvälisen politiikan tuntija.
Kirja sai miettimään myös suomalaisia populisteja, perussuomalaisia. Kyllä siellä paljon tuttua oli. Suosittelisin kirjaa kaikille nykymaailmantilasta kiinnostuneille ja myös heille, joita ääriliikkeet ovat puhutelleet. Historian tuntemus on tärkeää, jotta nykytilanteen voisi hahmottaa selvemmin, ja on myös tärkeää ymmärtää miten moninaisin keinoin mielipidevaikuttaminen toimii.
Onko demokratialla sitten enää mahdollisuuksia? Kyllä on, mutta kieltämättä aika pessimisten kuvan kirja maalaa. Toisaalta kirjassa tuodaan ilmi historian kehämäisyys: hallintoja on ennenkin syntynyt ja kaatunut, koko ihmiskunnan historia muodostuu pyörivästä liikkeestä. Mikään poliittinen voitto ei ole pysyvä: diktaattorit kaatuvat, sodat alkavat ja loppuvat, samansuuntaiset populistiset kiistat seuraavat toisiaan. Demokratian moniäänisyys ja kakofonia on myös sen hyvä puoli: on mahdollisuus solmia uusia kumppanuuksia ja uudistua ajan mukana. Meneillään olevaan pandemiaan viitataan kirjassa jonkin verran mutta melko vähän; sen seuraukset politiikalle ovat vielä keskeneräiset. Pandemialla on kuitenkin mahdollisuutensa, sekä myönteiset että kielteiset.
”Ehkä sairauden ja kuoleman todellisuus opettaa ihmiset epäluuloisiksi petkuttajia, valehtelijoita ja harhatiedon levittäjiä kohtaan.”