Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
1930-luku oli Yhdysvaltojen Keskilännen preeria-alueilla katastrofaalista aikaa, joka tunnetaan nykyään nimellä Dust Bowl. Pitkään jatkunut kuivuus ja eroosion kuluttamat peltomaat johtivat valtaviin pölymyrskyihin, jotka veivät pintamaan mennessään ja pahimmillaan muuttivat päivän yöksi. Vuosikymmenen kestänyt kuivuus ajoi lopulta 2,5 miljoonaa ihmistä maan sisäisiksi pakolaisiksi, mutta monilla amerikkalaisilla oli suuria vaikeuksia ymmärtää mitä nämä ihmiset olivat joutuneet kokemaan.
Valokuvaajana itsekin työskennellyt Roy E. Stryker kuitenkin ymmärsi kuvien voiman, ja FSA:n (The Farm Security Administration) alaisuudessa hän aloitti 1937 dokumentaarisen valokuvausprojektin, joka tulisi näyttämään maailmalle mitä Keskilännessä oikein tapahtui. Lukuisat sittemmin kuuluisaksi tulleet valokuvaajat aloittivat uransa juuri hänen alaisuudessaan ja sarjakuvassa myös nähdään monia heidän ottamiaan valokuvia.
Tästä pisteestä alkaa myös Days of Sandin tarina. 22-vuotias aloitteleva valokuvaaja John Clark saa FSA:n kautta elämänsä tilaisuuden, mutta työ osoittautuu haastavammaksi kuin hän aluksi kuvittelee. Pölymyrskyjen kauhuista kärsivät suhtautuvat nihkeästi ulkopuolisiin, ja heille on epäselvää, mitä hyötyä valokuvista oikeastaan edes olisi. Pian sama kysymys alkaa vaivata myös Clarkia itseään. Henkilökohtaisten kokemusten myötä hän alkaa yhä enemmän kyseenalaistaa uravalintaansa ja sitä voiko valokuvien kautta ylipäätään ymmärtää mitä Keskilännessä tapahtuu.
Days on Sand onkin kiinnostava sarjakuva siinä mielessä, että se on toisaalta kunnianosoitus tuon aikakauden dokumentaarisen valokuvan pioneereille, vaikka se samalla toteaa, miten riittämätön ymmärryksen väline valokuva lopulta on. Ymmärrän tämän asian itse niin, että vaikka elämme nykyään kuvien kyllästämässä maailmassa, kuinka hyvin oikeasti ymmärrämme, tai edes haluamme ymmärtää sitä lukemattomien kuvien takana olevaa todellisuutta? Kaikkea sitä mitä valokuvat eivät kykene kuvaamaan? Saman kysymyksen esitti sarjakuva The Photographer of Mauthausen, mutta siinä missä Mauthausenen valokuvaajan viesti oli aika masentava, Days of Sand on tunnelmaltaan pikemminkin haikean toiveikas.
Aimee De Jongh on nokkelasti rakentanut tarinansa todellisten valokuvien ympärille, joita käytetään aina luvun vaihtuessa, joten vaikka tarinan hahmot ovatkin fiktiivisiä niin narratiivi on tiukasti sidottu sen aikaiseen todellisuuteen. Toteutus on muutenkin hyvin mietitty. Vaikka juoni on periaatteessa yksinkertainen, de Jongh onnistuu juuri siinä olennaisimmassa, eli antamaan lukijalle elävän kuvan minkälaista oli elää keskilännen preerioilla Dust Bowlin aikaan. Tämä ei kuitenkaan tapahdu kaatamalla lukijan niskaan nipullista faktoja, vaan puhtaasti hienolla, elokuvamaisella kerronnalla joka tuntuu sydänjuurissa asti.
Vaikka de Jonghin kyvyt piirtäjänä ovat aina olleet hämmästyttävät, niin nimenomaan kerronta on hänen bravuurinsa. De Jonghin kuvakerronta ei ole koskaan tasapaksua, vaan hän osaa korostaa ja nostaa tapahtumia esille tavalla, jotka tuovat esille tarinan emotionaalisen ytimen. Varsinkin pölymyrskykuvaukset ovat upeita, niiden voima tulee aukeaman mittaisissa kuvissa hyvin esille.
Menneisyys tulee siis Days of Sandissa komealla tavalla lihaksi, mutta onhan tässä mukana varoituksen sana myös meidän ajallemme. Dust Bowlin synty johtui paljolti maanviljelijöiden varomattomasta maaperän käytöstä. Kynnetty maaperä ei sitonut maata kuten alueelle luontainen ruohokasvillisuus, ja siten maaperästä tuli erityisen altis kuivuuden vaikutuksille. Viljelymenetelmiin liittyvät ongelmat saatiin 1930-luvun loppuun mennessä paljolti korjattua, mutta kuten sarjakuvan jälkisanoissa todetaan, Dust Bowl saattaa silti olla tulevaisuutta, tällä kertaa ilmastonmuutokseen ja lisääntyneeseen kuivuuteen liittyen.
Days of Sand on lyhyesti upea sarjakuva – se käsittelee aihettaan poikkeuksellisella herkkyydellä ja siten se ei ole pelkästään De Jonghin paras sarjakuva, vaan Days of Sand on jopa vuoden paras sarjakuva. Näin uskallan veikata, vaikka onhan tässä vuoden loppuun vielä jokunen kuukausi. Kun kirja itsessään on vielä komean kokoinen ja paperivalintoja myöten arvokkaan näköinen teos, niin tätä ei tule kierrätettyä divariin ihan vähään aikaan.
