Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans, oli 1800-luvun lopun huomattavimpia kirjailijoita. Vuonna 1819 syntyneen kirjailijan 200-vuotissyntymäpäivää sopii juhlistaa suomentamalla merkittävä, vielä suomentamaton teos, ja niinpä Alice Martin pääsi kääntämään Daniel Derondan suomeksi.
Kirjan nimihenkilö voi olla Daniel Deronda, mutta etenkin alkuun tämä 1800-luvun loppuun sijoittuva romaani kertoo paljon enemmän Gwendolen Harlethista. Harleth on itsevarma seurapiirikaunotar. Jos suoraan sanotaan, hän on itse asiassa täysin pilalle hemmoteltu nuori nainen, jolla on turhankin suuret luulot itsestään.
Romaani alkaa in medias res, suoraan asiasta, kun Harleth ja Deronda kohtaavat Leubronnin kylpyläkaupungissa, jossa Harleth on rulettipöydän ääressä ja parin katseen kohtaavat. Harleth aistii Derondan katseessa paheksuntaa, mikä on aivan muuta kuin se ihailu, jota Harleth on tottunut saamaan osakseen. Kohtaaminen jää lyhyeksi ja ohimeneväksi, mutta vaikuttaa molempiin pysyvästi.
Pian Harleth saa kutsun palata takaisin kotiin. Huonot sijoitukset ovat johtaneet katastrofiin ja perhe – äiti ja joukko tyttäriä – on pennittömiä. Onneksi pelastus on tarjolla avioliiton muodossa, ylhäinen herra Grandcourt on edelleen halukas naimaan Gwendolenin.
Deronda taas saa elämäänsä uuden käänteen, kun hän kohtaa nuoren huono-osaisen juutalaisnaisen ja pelastaa tämän. Deronda on hyväsydäminen mies ja aina valmis auttamaan muita, mutta vailla tavoitetta ja päämäärää. Derondaa vaivaa myös tietämättömyys omasta taustastaan. Hän on aristokraattisen Sir Hugo Mallingerin holhokki ja arvelee olevansa Mallingerin avioton lapsi, mutta varmaa tietoa syntyperästään hänellä ei ole.
Tästä kaikesta kietoutuu melkoinen saaga. Harlethin ja Derondan polut risteävät moneen kohtaan ja pääparilla on merkittävä vaikutus toistensa elämiin. Kummallakin on paljon pohdittavaa omassa identiteetissään.
Daniel Derondassa juutalaisuudella on merkittävä osa. Sitä on pidetty jopa kirjan heikkoutena. Vakavissaan on ehdotettu, että kirjasta voisi siivota juutalaisjutut pois ja julkaista lopputuloksen nimellä Gwendolen Harleth. Romaani on aikakauteensa nähden poikkeuksellisen juutalaismyönteinen. Siinä missä vaikka Charles Dickensin Fagin on suorastaan antisemitistinen juutalaishahmo, Daniel Derondan lukuisat juutalaiset ovat täysipainoisia ja monipuolisia henkilöhahmoja, eivät pelkkiä stereotyyppejä ja karikatyyrejä.
Alice Martin on tehnyt erinomaista työtä suomennoksen kanssa ja täydentää romaania mainiosti hyvällä jälkikirjoituksella. Olisi mukava tutustua Eliotin muuhunkin tuotantoon, mutta hivenen arveluttaa tarttua suomennoksiin: muista suomennoksista tuorein Middlemarch on julkaistu 1960-luvulla.
Daniel Derondaan kannattaa joka tapauksessa tarttua. Se on melko tyrmäävän kokoinen tiiliskivi, mutta tarina on kiinnostava ja kirja on tulvillaan osuvia lausahduksia ja hauskaa sanailua. Eliot on taitava kirjoittaja ja ajattelultaan 200 vuotta sitten syntyneeksi paikka paikoin yllättävänkin moderni.
