Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Otin tämän kirjan lukulistalle, kun se mainittiin sivumennen jossain folkloristiikan oppikirjassa. Teoksessa kerrottiin miten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat järkyttyneitä, kun tapasivat afrikkalaisia, jotka tanssivat ilman mitään ”järkevää” syytä. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kuvailivat päiväkirjoissaan, miten on ”epäinhimillistä” tanssia kadulla ja miten sen on johduttava Saatanasta.
Tämä pikku yksityiskohta oppikirjassa kiinnosti paljon, koska on olemassa stereotypia valkoisesta ihmisestä, joka ei osaa tanssia. Samaan aikaan on stereotypia mustista afrikkalaisista, jotka alkavat tanssimaan heti, kun mikä tahansa rumpu pärisee jossain.
Onneksi otin kirjan luettavaksi, koska tämä kirja kertoo paljon laajemmista asioita kuin katutanssin historiasta.
Barbara Ehrenreich kertoo tässä kirjassa tanssimisen evoluutiohistorian ja käsittelee erilaisia teorioita siitä, miksi tanssiminen kehittyi. Uskottavimman teorian mukaan tanssiminen on kehittynyt suojamekanismina suuria petoeläimiä vastaan.
Ihmiset ovat metsästäneet ryhmässä ja kun he kohtasivat petoeläimen, he kokoontuivat riviin ja alkoivat tömistellä jalkojaan ja heiluttaa keihäitään synkronoidusti. Petoeläimen silmissä tiivis synkronoitu ryhmätanssi näytti yhdeltä valtavalta äänekkäältä eläimeltä, jonka kimppuun ei kannattanut hyökätä. Tästä evolutiivisesta suojamekanismista kehittyivät sitten kaikki alkuperäiskansojen ryhmätanssit, jotka melkein aina liittyvät metsästykseen ja keihäiden heiluttamiseen.
Kirjailija käsittelee, miten ensimmäiset eurooppalaiset antropologit yrittivät selittää kollektiivisen tanssimisen. Hulluimman teorian mukaan mustilla afrikkalaisilla ei ollut oikeastaan aivoja päässä vaan selkärangassa, jolloin ajatukset aiheuttivat kehossa nytkähtelyä. Jonkun 1800-luvun neropatin mukaan afrikkalaiset eivät siis tanssineet, vaan ”nytkähtelivät”.
Kuten voitte nähdä, porukka oli tutkimusretkeilyn aikoina todella rasistista. Tietenkin tässä kirjassa kuvaillaan myös vakavasti otettavien antropologien havaintoja julkisen tanssimisen ja kehollisen ilmaisun laajuudesta, näiden aktiiviteettien psykologisista vaikutuksista sekä sitä, miksi valkoisilla eurooppalaisilla, arabeilla ja kiinalaisilla ei ole yhtä tiiviitä perinteitä kuin muualla maailmassa. Miksi me ”sivistyneet” kansat olemme luonnonoikkuja?
Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin, miten valkoiset eurooppalaiset kadottivat taidon tanssia kollektiivisesti. Kirjailija kertoo, miten antiikin Rooman imperiumin aikana roomalaiset pyrkivät tukahduttamaan Dionysos-jumalan kultteja, joissa esiintyi villejä tanssirituaaleja, eläinten uhrauksia ja seksiorgioita. Aikalaiskuvauksissa paljastuu, että roomalaiset eivät pitäneet Dionysoksen rituaaleista, koska niissä naiset olivat johtavassa asemassa.
Toinen syy oli, että Dionysoksen rituaalit olivat spontaanisia kansankokouksia, jotka tapahtuivat ilman viranomaisten valvontaa tai lupaa. Roomalaiset viranomaiset pelkäsivät, että katutansseissa voisi kyteä kapinan siemeniä. Näin Dionysos-juhlat kiellettiin väkivalloin.
Tämä kirja kertookin oikeastaan siitä, miten ensin antiikin roomalaiset, sitten kristityt roomalaiset ja sen jälkeen eurooppalaiset kuninkaat, Ranskan vallankumoukselliset hallitukset ja modernit diktatuurit pyrkivät kukin vuorollaan kieltämään katutanssit ja korvaamaan ne keskusvallan hyväksymillä sotilasparaateilla. Kristinuskossakin alun perin suoritettiin vielä myöhäiskeskiaikaan asti jumalanpalvelusta kirkoilla tanssien.
Barbara Ehrenreichin kirja paljastaa, että katutanssit ovat kautta historian olleet uhka keskusvallalle, joka pelkää niistä syttyvän kapinoita. Kapinoita ja kansannousuja tosiaan tapahtui katutanssien aikana useita kertoja. Niin orjakapinoita siirtokunnissa kuin talonpoikien kansannousuja Euroopan kylissä ja kaupungeissa.
Kirjailijan mukaan nationalismi, protestanttinen kirkko ja kapitalismi olivatkin viimeiset naulat spontaanien katutanssien arkulle. Oli nousevan porvariston etu kieltää kaikki spontaani tanssiminen kadulla, jotta seitsemänpäiväinen työviikko saatiin toimimaan. Ei ollut myöskään tehtailijan etu, jos vapaapäiviä oli liikaa ja ihmiset tulivat myöhään töihin krapulan takia useita kertoja kuukaudessa. Karnevaalit ja katutanssit olivat siis kiellettävä.
Tämä vuosisatojen brutaali kansan spontaaniuden kieltäminen tuhosi lähes täydellisesti eurooppalaisen katutanssikulttuurin. Mutta pahempaa onkin, että spontaaniin katutanssin viha ulottui imperialismiin, jolloin eurooppalaiset lähtivät kuin mitkäkin barbaarilaumat väkivalloin kieltämään muitten kansojen tanssiperinteet.
Kirjan ydinteema ei olekaan odottamani kulttuurisokki valkoisten eurooppalaisten ja mustien afrikkalaisten välillä, vaan tämä on lähes anarkistinen kansojen historia siitä, miten orastava kapitalismi tuhosi lähes lopullisesti eurooppalaisten kehollisen tunteiden ilmaisun.
Kirjailija teoretisoikin, että syy, miksi teollistuneissa masennus on kasvanut räjähdysmäisesti 1600-luvulta lähtien, ei johdu vain parantuneesta diagnosoinnista, vaan siitä, että olemme väkivalloin tukahduttaneet kollektiivisen tunteiden ilmaisun. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan yhteisten asioitten hoitaminen ja tanssiminen joukkoina vähentää ihmisten masennusta ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta.
Kiihtyvä kapitalismi on murskaamassa ihmisten yhteisöllisyyden, jakaen meidät koko ajan pienempiin kulutuskeskeisiin ryhmäidentiteetteihin ja pakottamalla meidät kilpailemaan toisiamme vastaan työmarkkinoilla. Tämä ihmisten eristäminen toisistaan luo hirvittäviä psykologisia ongelmia ja sen takia itse kapitalistista järjestelmää olisi rankasti uudistettava.
Tämä kirja muuttuukin antropologisesta tutkimuksesta sosialistiseksi manifestiksi. Minua tällainen politikointi ei häiritse, erityisesti kun se on yhdenmukaista monen muun tutkimuksen kanssa. Esimerkkinä vaikka Jarmo Limnélin ja Jari Rantapelkosen kirja Pelottaako? Turvallisuuden tulevaisuus. Jos mennään populaarimpaan kirjallisuuteen, niin Yuval Noah Hararin tietokirja Homo Deus toteaa saman.
Kirjailija itse ei mainitse omaa puolueorientaatioitaan eikä tarkalleen, mitä ideologiaa kannattaa.Voi hyvinkin olla siis, että kirjailija on päättynyt kirjassa esitettyihin antikapitalistisiin johtopäätöksiin omien tutkimustensa valossa. Oikeastaan Ehrenreich arvostelee Neuvostoliittoa, joka myöskin pyrki brutaalisti kieltämään spontaanit katutanssit. Kirjan viesti on kuitenkin selkeä, erityisesti kun se toistetaan useita kertoja pitkin kirjaa: kapitalismi ja keskusvalta etäännyttävät ihmisiä toisistaan ja luovat masennusta. Ihmisillä pitäisi olla enemmän valtaa hallita omaa elämää ja tanssia missä ja milloin tahansa.
Barbara Ehrenreichin Dancing in the Streets : A History of Collective Joy on todella hyvä ja helppolukuinen tietokirja katutanssien historiasta. Tämä kirja ei rajoitu vain Eurooppaan ja Afrikkaan, vaan käsittelee myöskin Lähi-Idän, Aasian ja Etelä-Amerikan historiaa ja kulttuureita.
Kirja keskittyy eurooppalaisiin, koska nämä valloittivat koko maailman ja pyrkivät tehokkaasti alistamaan kaikki muut kansat heidän perversseihin käsityksiinsä ”sivistyksestä”. Mutta tämä ei ole puolueeton kirja, vaan se selkeästi ottaa kantaa tutkimustuloksiin, luoden teorian, joka haastaa nykyistä vallitsevaa taloudellista järjestelmää ja suurempia uskontoja.