Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Törmäsin ensimmäistä kertaa Noor Inyat Khanin tarinaan Maria Pettersonin erinomaisessa Historian jännät naiset -kirjassa. Tarina oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin syventyä asiaan enemmänkin, Arthur J. Magidan uutuuskirja ilmestyi siten kirjaston hyllylle juuri sopivaan aikaan.
Khanin tarina on poikkeuksellinen monellakin tapaa. Brittiläinen Special Operations Executive (SOE) oli vapaaehtoisista koostunut salainen agenttiyksikkö, joka taisteli saksalaisia vastaan sabotaasein ja kommandoiskuin. Tai kuten Churchill osuvasti yksikköä kutsui: The Ministry of Ungentelmanly Warfare. Kun Khan astui SOE:n palvelukseen, hän oli kaikin tavoin varsin epätavallinen agenttikokelas. Ensinäkin Khanin isä oli intialaiseeen kuninkaaliseen sukuun kuuluva suufimystikko, joka oli kasvattanut idealistisen ja lempeäluontoisen tyttärensä rehellisyyteen ja suvaitsevaisuuteen.
Khan oli muutenkin erikoinen kokelas. Karismaattinen mutta luonteeltaan epävarma ja arka, Khan oli jo aikaisemmin saanut RAF:in miehiltä lempinimen ”hiiri”, ja myöskään SOE:n luonneanalyysit eivät imarrelleet nuorta naista. Hermostuneen ja joidenkin mielestä ”epä-älykkään” oloinen Khan ei kerta kaikkiaan ollut agenttikokelaana kovinkaan vakuuttava ja pidettiin hyvin kyseenalaisena voisiko hän suoriutua tehtävästään lainkaan, Magida kertoo.
Khanin tehtävänä oli toimia Ranskasta käsin radio-operaattorina. Tehtävä oli sikäli kriittinen, että ilman kommunikaatioita oli mahdotonta koordinoida yhtään mitään toimintaa Ranskan ja SOE:n välillä. Saksalaiset tiesivät tämän ja keskittyivät metsästämään nimenomaan radio-operaattoreita. Radio-operaattorin keskimääräinen selviytymisaika Ranskassa olikin vain kuusi viikkoa ja siinä vaiheessa kun Khanin koulutus läheni loppuaan alkoivat SOE:n vaihtoehdot olla lopussa. Khanin koulutusta oli pakko lyhentää ja epäilyistä huolimatta hänet lähetettiin Ranskaan. Juuri siinä vaiheessa katastrofi iski. Gestapo pääsi liittoutuneiden suurimman vastarintaverkoston jäljille ja niinpä juuri Ranskaan saapunut, kokematon Noor Inyat Khan oli tilanteessa jossa hän oli SOE:n ainoa jäljellä oleva radio-operaattori Ranskassa.
Tässä on suuren draaman ainekset kasassa: kaikki on yhden kortin varassa ja odotusten vastaisesti se heikoin lenkki kestää sittenkin ja loppujen lopuksi paljon kauemmmin kuin moni muu, peräti neljän kuukauden ajan. Ihmetellä sopii miten näinkin dramaattinen tarina ei ole löytänyt suurempaa suosiota valkokankaalta. Siitäkin huolimatta Magida ei yritä maalata Khanista mitään virheetöntä supernaista, joka osoittaa kaiken maailman sovinistien epäilykset vääriksi.
Monin paikoin Khanin toiminta todella oli juuri sitä mitä pelättiin eli varomatonta ja naiivia. Khan ei todellakaan ollut mikään luonnonlahjakkuus mitä tulee agenttitoimintaan. Ehkä juuri tämän takia Khanin tarina onkin niin mielenkiintoinen ja koskettava. Hän oli monin tavoin kyvyiltään tavanomainen ihminen, joka kuitenkin oli rohkeudeltaan verraton ja pystyi pusertamaan itsestään kaiken silloin kun sillä oli merkitystä. Tekemistään virheistään huolimatta ne eivät myöskään olleet se seikka jotka ratkaisivat hänen kohtalonsa, sen sijaan Khan tuli vastarintaliikkeen jäsenen pettämäksi. Kavaltajana on perinteisesti pidetty joko Henri Déricourtia tai Renée Garrya, mutta Magida ilmoittaa petturiksi ilman muuta Garryn. Kenties asian tiimoilta on tullut uutta tietoa, joka rajaa Déricourtin epäilysten ulkopuolelle, mutta siitä Magida ei valitettavasti kirjoita tarkemmin.
Khanin tarina osoittaa myös miksi radio-operaattoreiksi haluttiin nimenomaan naisia. SOE:n rekrytoija Selwyn Jepson suosi naisia koska hänen mukaansa he sopivat paremmin työn vaatimaan yksinäiseen rooliin ja he olivat myös viholliselle huomaamattompia. Eräs hauska yksityiskohta kirjassa osoittaa tämän todeksi. Radio-operaattorien piti taajaan vaihdella paikkoja josta he lähettivät viestinsä, ja yhdessä vaiheessa Khan vietti aikaansa pienessä asunnossa, jonka sisälle ei mahtunut avaamaan antennia. Vahinko vain, asunto oli keskeisellä paikalla ja viereisissä asunnoissa asui ss-upseereita. Riskistä huolimatta Khan viritteli antennin pihapuuhun, ja niinhän siinä sitten kävi, että hän jäi itse teossa kiinni. Pidätyksen sijaan hyväuskoinen ss-upseeri tarjosi kuitenkin herrasmiehen elkein apuaan ja asensi antennin Khanin puolesta. Veikkaanpa, että jos Khan olisi ollut mies, lopputulos olisi ollut hieman erilainen!
Kirjan loppu on, kuten odottaa saattaa, surullista luettavaa. Gestapon käsiin joutunut Khan yritti pakoa kahdesti eikä paljastanut mitään ja se lopulta koitui hänen kuolemakseen. Kärsimyksen täyteisten kuukausien jälkeen Noor Inyat Khan teloitettiin Dachaun keskitysleirillä, kolme kuukautta sen jälkeen kun liittoutuneet olivat nousseet maihin Normandiassa. Koin kirjan hyvin koskettavana, toisaalta sen vuoksi että, Khan on jollain tasolla hyvin samaistuttava ihminen mutta varmasti myös sen vuoksi, että olen käynyt Dachaussa ja se jollain tasolla konretisoi tämän tarinan karmean lopputuloksen. Siitäkin huolimatta Khanin uhraus ei mennyt hukkaan ja kirjan luettuani olin iloinen, että olin tutustunut tähän kiehtovaan ja inspiroivaan ihmiseen. Mielenkiintoinen kirja ehdottomasti, suosittelen!