Lloyd Llewellyn-Jones: The Cleopatras : The Forgotten Queens of Egypt

Kleopatra ei varmasti sen kummempia esittelyjä kaipaa, mutta moni ei varmaankaan tiedä, että kaikkien tämä tuntema hallitsija oli itse asiassa vasta Kleopatra VII. Häntä edelsi Egyptin hallitsijoiden joukossa paitsi kuusi edellistä Kleopatraa, niin joukko muita Kleopatroja, joiden vaikutusvalta lähi-idän historiassa ei ollut aivan vähäinen. Näiden naisten rooli Egyptin historiassa myös selittää miksi Kleopatra VII oli siinä vaikutusvaltaisessa asemassa, josta historia hänet tuntee.

Lloyd Llewellyn-Jones kertoo kirjassaan Ptolemaiosten hallitsijasuvun tarinan ensimmäisestä Kleopatrasta, joka saapui Egyptiin seleukidien valtakunnasta vuonna 193 eaa., aina vuoteen 30 eaa. saakka, jolloin Egypti muuttui Rooman provinssiksi Kleopatra VII:n itsemurhan jälkeen.

Ensimmäinen Kleopatroista, eli Kleopatra Syra (Kleopatra syyrialainen) on erityisen tarkastelun arvoinen, sillä hän oli hallitsijana niin vakuuttava, että hänen jälkeensä naiset nousivat tasa-arvoiseen asemaan hallitsijoiksi miestensä ja poikiensa rinnalle. Vaikka Syra kuoli suhteellisen nuorena hänen vaikutusvallastaan kertoo paljon se, että hänen jälkeen kaikki suvun naiset nimettiin Kleopatroiksi.

Hyvä lopputulos ei ollut itsestäänselvä. Kun Kleopatra Syra saapui Egyptiin tuoreena morsiamena elettiin jännitteisiä aikoja. Pian alkaisi Theban suuri kapina, jossa Ptolemaiosten suku pyrittiin syrjäyttämään vallasta. Ptolemaiokset olivat hallinneet Egyptiä Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeisestä ajasta noin 305 eaa. alkaen. Suku sai nimensä perustajansa mukaan; Ptolemaios I Soter oli yksi Aleksanteri Suuren kenraaleista ja lähipiiriläisistä. Dynastia oli siten alun perin makedonialainen ja hallitsijat toivat mukanaan kreikkalaisia tapoja, kulttuuria ja uskontoa. He toivat mukanaan myös kreikkalaisten maahanmuuttaja-aallon, josta tuli monin paikoin Egyptin uutta eliittiä. Vaikka dynastia pyrki sekoittamaan kreikkalaisia ja egyptiläisiä perinteitä ja luomaan kulttuurisen synteesin, niin selvästi tämä ei toiminut aivan siinä mittakaavassa kuin haluttiin. Antipatia kreikkalaisia kohtaan oli varsinkin eteläisessä Egyptissä yleistä.

Tämä kulttuurien törmäys ja yhteensulautuminen oli erityisen kiinnostavaa luettavaa ja siitä kannattaa nostaa esiin erityisesti yksi kummallinen tapa, nimittäin Ptolemaiosten tapa naittaa sisarukset keskenään. Mallia otettiin egyptiläisiltä faaraoilta, joskaan tapa ei ollut faaraoiden keskuudessa niin yleinen kuin Ptolemaiokset tuntuivat itse kuvitelleen. Tapa oli hämmentävä myös monille aikalaisille, mutta sitä perusteltiin nimenomaan sen tabuluonteella. Insesti on ihmisille kiellettyä, mutta jumalille taas kaikki on sallittua. Toisin sanoen teolla osoitettiin kuninkaallisten jumalallinen luonne ja oikeutus valtaan.

Toinen Ptolemaiosten erikoisuus oli Kleopatra Syran myötä yleistynyt yhteishallinto, yleensä kuninkaan ja kuningattaren välinen, mutta kanssahallitsijoina saattoi olla myös vanhempi ja lapsi. Tavalla pyrittiin vähentämään dynastian sisäistä valtataistelua, mutta toive jäi aikalailla turhaksi kuten kirjassa nopeasti huomaa. Naisten kannalta tilanne oli joka tapauksessa poikkeuksellinen, sillä hallitsijoina heidän katsottiin olevan samanarvoisia miesten kanssa.

Ulkomaalaisena Kleopatra Syran tilanne oli haastava, uudessa hovissa olisi ollut helpompaa olisi jäädä sivuun valtapeleistä ja tyytyä synnyttämään perillisiä, mutta tämä olisi ollut vaarallinen ratkaisu. Kleopatra Syran anoppi Arsinoe III oli ollut poliittisesti passiivinen, mutta liittolaisten puute kostautui kun hänet salamurhattiin palatsivallankaappauksessa. Tämä tapahtuma on kirjassa vain esimakua, sillä luvassa on aivan käsittämätön määrä eripuraa, salamurhia ja valtajuonitteluja, joissa ketään ei säästetä, ei edes omia lapsia. Kleopatra Syra osottautui taitavaksi peluriksi ja aviomiestään ja poikaansa voimakkaammaksi hallitsijaksi, mutta siitä huolimatta hän on niitä kirjan henkilöitä jotka jäävät lukijalle persoonana harmillisen etäisiksi. Vaikka Llewellyn-Jones pyrkii tuomaan Kleopatrat esiin nimenomaan henkilöinä, kaikkien kohdalla se ei tietysti ole lähteiden puutteen takia yhtä helppoa. Toisaalta jotkut henkilöt jäävätkin sitten lähtemättömästi mieleen.

Näistä ykkösenä on Kleopatra Syran poika Ptolemaios VIII, joka tunnettiin liikanimellä Pallomaha, ja jota voi hyvällä syyllä verrata paroni Vladimir Harkonneniin Dyyni-saagasta. Itse asiassa olen aivan varma, että faaraon on täytynyt olla jonkinlainen esikuva tälle turpeasta ulkomuodosta ja julmuudesta tunnetulle fiktiiviselle hahmolle. Vaimonaan Pallomahalla oli sisarensa Kleopatra II ja tytärpuolensa Kleopatra III, joka puolestaan tunnettiin kansan riveissä liikanimellä “The Cunt”, tai suomalaisittain “Ämmä”. Äiti ja tytär vihasivat intohimoisesti toisiaan, ja tytär myös esikoispoikaansa, jota seikkaa myös aikalaiset jaksoivat hämmästellä. Tämän kolmikon ympärillä pyörinyttä pitkää ja monimutkaista vyyhtiä – joka levisi myös seleukidivaltakunnan pariin – ei kannata tässä avata sen enempää, mutta sanotaan sen verran, että jo nämä tapahtumat itsessään oikeuttavat kirjan lukemisen.

Kirjan punaisena lankana kulkee Ptolemaiosten vallan vähittäinen rapautuminen ja ajautuminen yhä vahvemmin Rooman vaikutuspiiriin. Kleopatra VII tunnetusti pyrki irtautumaan Rooman vallasta, mutta kaikki oli lopulta turhaa, ja niin Ptolemaiosten valtakausi tuli päätökseensä Kleopatra VII:n kuoleman myötä. Usein tavataan ajatella, että Kleopatra VII oli poikkeuksellinen nainen Egyptin historiassa ja ehkä jopa koko maailman historiassa. Tämä kirja osoittaa, että hän oli pikemminkin hyvin tyypillinen sukunsa edustaja. Kleopatra VII sai kuolemattoman maineen, koska hänen elämäänsä kietoutuivat Rooman valtakunnan mahtimiehet, mutta häntä edeltäneet Kleopatrat eivät olleet vallaltaan tai persoonaltaan vähäisempiä. Itse asiassa monin paikoin heidän elämänsä oli paljon dramaattisempaa kuin mitä Kleopatra VII koskaan koki.

Miksi heistä on sitten kirjoitettu niin vähän? Llewellyn-Jones epäilee, että syynä voi olla yksinkertaisesti se, että suvun naisten historia on ollut akateemiselle tutkimukselle ehkä liiankin melodramaattista. Onhan tapahtumissa kieltämättä sellaista Telenovela-fiilistä, tapahtumat ovat välillä niin yliampuvia, että jos kyseessä olisi fiktio, kukaan ei pitäisi tarinaa uskottavana. Lukijana väistämättä miettiikin sitä psykologista kasvuympäristöä, johon Ptolemaiokset syntyivät ja miten se vaikutti heihin yksilöinä. Moniin vaikutus ei selvästi ollut kovinkaan hyvä, vaikka hallitsijoina he olisivat muuten olleetkin päteviä. Myös tätä puolta Llewellyn-Jones pohtii, vaikka hän myöntääkin että on vaikea päästä sellaisten ihmisten pään sisälle, jotka elivät aivan erilaisessa ajassa ja kulttuurissa. Kirja tekee kuitenkin hyvää työtä siinä, että se onnistuu avaamaan hellenistisen Egyptin omalaatuista kulttuuria ja Alexandriassa sijainneen palatsikompleksin hermeettistä todellisuutta.

The Cleopatras : The Forgotten Queens of Egypt on todella onnistunut kokonaisuus, joka avaa sellaisen oven historiasta, josta itse olin hädin tuskin aikaisemmin tietoinen. Antiikin historiasta kiinnostuneille kirja on ilman muuta hyvä valinta, mutta myös lukijoille joita innostaa naisten historia. Jos jollakulla on yksiulotteinen mielikuva, miten menneisyyden naisten elämää leimasi ilman muuta passiivisuus ja vallan puute, niin tämä kirja päräyttää kyllä sen mielikuvan taivaan tuuliin.