Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan A History of the Inquisition of Spain (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus.
Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin vuonna 2004 julkaistun noitavainojen historiikin Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.
Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle.
Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaiden perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.
Kirjailija kertoo ensin katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeiden omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.
Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450–1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta.
Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioiden ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa, mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.
Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja.
Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.
Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.
Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.
Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea.
Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon Open Veins of Latin America (1973) ja Domenico Losurdon Liberalismin musta kirja (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.
Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.
Silvia Federicin Caliban and the Witch : Women, the Body and Primitive Accumulation on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600–1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.