Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen jo pitkään ihmetellyt miksi Bysantin historia tuntuu jääneen niin vähälle huomiolle. Kuten Paavo Hohti kirjassaan kirjoittaa, eurooppalaisen kulttuurin historiassa on usein tapana loikata antiikista suoraan renessanssiin ja siinä välissä unohtaa laaja ja elinvoimainen bysanttilainen kulttuuri tuhannen vuoden ajalta. Eikä mikä tahansa tuhatvuotinen kulttuuri, olihan Bysantti suoraa jatkumoa Rooman valtakunnalle ja bysanttilaiset loppuun asti ajattelivat itseään nimenomaan roomalaisina. Ottaen huomioon miten muinainen Rooma yhä edelleen herättää laajaa kiinnostusta, niin miksi sitten ei Bysantti? Sekin kertoo jotain, että Bysantin historian tapahtumista ei ole aikaisemmin ilmestynyt suomeksi kirjoitettua teosta lainkaan. Bysantti : Tuhat draaman vuotta on siis jo itsessään aikamoinen kulttuuriteko ja ehdottoman tarpeellinen lisäys suomalaisen tietokirjallisuuden joukkoon.
Heti kirjan alussa Hohti nostaa esille bysanttilaisesta kulttuurista piirteitä, jotka korostavat sen omalaatuisuutta verrattuna latinalaisiin maihin. Ensinäkään, Bysantti ei ollut feodaaliyhteiskunta, eikä sillä ollut aatelia vaikkakin loppuvuosina tuloerot kasvoivat ja suurmaanomistajien verrottaminen kävi yhä vaikeammaksi. Koska Bysantissa ei ollut selkeästi määriteltyjä sosiaaliluokkia, oli sosiaalinen liikkuvuus vapaata ja jopa keisariksi asti saattoi nousta hyvin vaatimattomista lähtökohdista, kuten tallipojasta keisariksi noussut Basileios (867–886) osoittaa.
Yllättävää oli sekin, että keskiajalla ainoastaan Bysantissa oli mahdollista solmia eräänlaisia kirkon siunaamia liittoja kahden miehen ja kahden naisen välillä (ja myös miehen ja naisen välillä). Nämä adelfopoiesis-liitot saivat alkunsa luostareista, joissa sen tarkoituksena oli siunata kahden munkin yhteinen uskonkilvoittelu ja luostareita tapa laajeni vähitellen myös maallikoiden liitoksi. Liiton uskonnollinen ulottuvuus ei toki itsessään viittaa eroottiseen rakkauteen, mutta toisaalta, eipä se liene estänytkään sellaista, jos sikseen tuli. Tämä on kuitenkin yksi niistä kiehtovista yksityiskohdista bysanttilaisten elämässä, josta emme tiedä paljoakaan.
Kaiken kaikkiaan bysanttilainen kulttuuri oli hyvin ainutlaatuinen yhdistelmä Kreikkaa, Roomaa ja kristillisyyttä. Valtakunnan käyttämällä kreikan kielellä oli suora yhteys Kreikan sivistysperintöön sekä kristinuskon perustaviin teksteihin, jotka niin ikään pohjautuivat kreikankielisiin käsitteisiin ja teksteihin. Koko meille säilynyt antiikin kreikkalainen kirjallisuus on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta bysanttilaisten valitsemaa, mikä on ymmärrettävää sillä sen he tunsivat ja se oli heille heidän omaa elävää kulttuuriaan, Hohti muistuttaa. Aikalaisten kirjoitusten perusteella Bysantin valtakunta oli hämmästyttävä paikka vierailla ja lukijana voi vain kuvitella miltä Konstantinopolin loisto on aikoinaan näyttänyt heille jotka pääsivät sitä todistamaan.
Toisaalta sitten oli se toinen puoli. Bysantissa hallitsi 94 keisaria. Heistä 36 syöstiin vallasta, viisi kuoli taistelussa ulkoista vihollista vastaan ja muut kuolivat luonnollisella tavalla. 37 heistä nousi keisariksi vallan anastuksen kautta ja keisarin keskimääräinen valtaukausi oli vain 12 vuotta. Vallanvaihto olikin Bysantissa usein kaaottinen ja ahdistava tapahtuma, jossa usein nojauduttiin häikäilemättömään väkivaltaan, sillä keisari oli vallan anastettuaan kaikkien rangaistuksen ulottumattomissa.
Näyttääkin siltä, että Bysantti onnistui näppärästi perimään Rooman keisarilaitoksen huonoimmat puolet. Kirjaa lukiessa yllätyinkin miten Bysantti onnistui perimysongelmista ja melkein jatkuvasta sotatilasta huolimatta olemaan hyvin elinvoimainen yhteiskunta niinkin kauan aikaa. Joka tapauksessa kirjan nimi Tuhat draama vuotta on erittäin osuvasti valittu.
Hohti keskittyy kirjassaan nimenomaan keisarien historiaan, aina silloin tällöin valoittaen myös ajan myötä tapahtuvia kulttuurisia muutoksia. Kirjan painotus poliittiseen historiaan on luonnollinen valinta ottaen huomioon, että kirja ensimmäinen suomalainen kirja aiheesta. Huonona puolena tässä on se, että henkilöhistoria jää kerronnassa väistämättä vähän vähemmälle huomiolle. Yksittäisille keisareille ja värikkäille elämänkohtaloille ei jää paljoa tilaa, ennen kuin pitää jo siirtyä seuraavaan, mikä välillä pääsee harmittamaan. Tämä kirja herätti kyllä mielenkiinnon lukea melkeinpä kenen hyvänsä bysanttilaisen elämäkerran, jonka vain onnistun löytämään.
Kirjan mielenkiintoisin sisältö oli itselleni kuitenkin ristiretkien aiheuttama skisma Bysantin ja läntisten valtojen välille, joka vaikutti Bysantin negatiiviseen jälkimaineeseen ja myös siihen miten Bysantti on länsimaisessa historiassa haluttu hieman unohtaa. Läntisille valloille ristiretkissä oli kyse pyhästä sodasta vääräuskoisia vastaan. Bysanttilaisille taas ajatus pyhästä sodasta oli aivan vieras, heille kyseessä oli yksinkertaisesti omien alueidensa ja etujensa puolustus, eikä heillä ollut mitään ongelmaa tehdä esimerkiksi sopimuksia turkkilaisten kanssa, jos tarve niin vaati.
Näkökulmien ristiriita johti ennen pitkää siihen, että bysanttilaisia alettiin vihata petollisina harhaoppisina ja tämä taas johti neljänteen ristiretkeen, jolloin ristiretkeläiset päättivät muslimien hallitseman Jerusalemin sijasta vallata ja ryöstää Konstantinopolin. Tämä viimeistään sinetöi katolisen ja ortodoksisen kirkon eron ja heikensi Bysanttia tavalla josta se ei enää koskaan toennut. Tosin Hohti huomauttaa, että kapinat ja eri puolilla valtakuntaa syntyneet itsenäisyyspyrkimykset olisivat johtaneet Bysantin tuhoon ilman neljättä ristiretkeäkin.
Joka tapauksessa myöhemmin siinä vaiheessa kun turkkilaisten muodostama uhka oli jo akuutti ja oli selvää, että valtakunta taistelee olemassaolostaan, läntisiä valtoja ei avunanto voinut vähempää kiinnostaa. Neljä kuukautta ennen kuin osmanit aloittavat Konstantinopolin piirrityksen, paavi tosin teki tarjouksen jossa Bysantti saisi apua jos se tunnustaisi Rooman kirkon ylemmyyden. Tässä tarjouksessa kulminoituu hienosti aikakauden pikkumainen valtapolitiikka ja uskonnollinen tekopyhyys.
Väistämättä tulee kirjan luettua sellainen mielikuva, että historiankirjoitus on tehnyt Bysantin valtakunnalle vääryyttä siinä miten valtakunnan historiaa on tarkasteltu lähinnä sen vihollisten näkökulmasta. Siinä missä bysanttilaiset näkivät itsensä roomalaisina, muille he olivat kreikkalaisia ja tämä näkökulma tuntuu jatkuneen ihan nykypäiviin asti. Edward Gibbonsin (1737–1794) vaikutusvaltainen teos The History of the Decline and Fall of the Roman Empire viimeistään veti Bysantin maineen aivan pohjamutiin. Bysantti oli rappion, dekadenssin ja korruption symboli, joka on liian häpeällinen kuuluakseen eurooppalaiseen kulttuuriin. Osmanien valtaama Bysantti miellettiin mielummin osaksi orienttia kuin osaksi eurooppalaista historiaa, ja teoksen viljelemä ajatus ”rappeutuneesta” valtakunnasta vaikutti vielä 1900-luvulla yleiseen mielipiteeseen ja tutkijoiden asenteisiin.
On siis jo aikakin päästä näistä ajatuksista yli. Tutkijapiireissä toki puhaltaa uudet tuulet, mutta toivoa sopii että suurelle yleisölle suunnattua Bysantti-kirjallisuutta tulisi sitäkin lisää. Toivottavasti Paavo Hohtin perusteellinen teos toimii tässä jonkinlaisena suunnannäyttäjänä. Sillä välin lukija voi tutustua vaikkapa Kaari Utrion erinomaiseen trilogiaan Vaskilintu, Tuulihaukka ja Yksisarvinen, jonka näyttämönä toimii 11. vuosisadan Konstantinopoli ja ristiretkiläisten Vähä-Aasia.