Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sarjakuvat ovat nykyään sen verran suuri osa populaarikulttuuria, että niitä paitsi tutkitaan niin enenevissä määrin myös käytetään opetuksessa, myös yliopistoissa. Bloomsbury Comic Studies -kirjasarja esittelee sarjakuvan laajaa kenttää akateemisesta näkökulmasta, ja omaelämäkerrallista sarjakuvaa käsittelevä osa kuuluu sarjan ensimmäisiin.
Andrew J. Kunka käy läpi miten omaelämäkerrallinen sarjakuva määritellään, mikä on sen historia, minkälainen vaikutus genrellä on ollut kulttuuriin, ja mitkä ovat akateemisen tutkimuksen kannalta kriittisiä kysymyksiä. Iso osa teoksesta on myös omistettu avainteoksille, joilla on ollut ratkaiseva merkitys tämän sarjakuvagenren kehitykselle.
Tiivistetysti voi sanoa, että omaelämäkerrallisen sarjakuvan juuret ovat underground-sarjakuvissa. Ne syntyivät antaakseen äänen monille vähemmistöille, jotka jäivät tuolloin 1970-luvulla ja sitä ennen valtavirtamedian ulkopuolelle, mukaan lukien sateenkaariväelle ja naisille. Ensimmäisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan osoittaminen on vaikeaa, mutta Justin Greenin Binky Brown Meets the Holy Virgin Mary (1972) oli joka tapauksessa se teos, joka teki genren tunnetuksi ja insiroi lukuisia sarjakuvantekijöitä, kuten Art Spiegelmania ja Robert Crumbia. Erityisesti Spiegelman jätti jälkensä historiaan. Hänen isänsä kokemuksista holokaustissa kertova sarjakuva Maus voitti Pulizer-palkinnon 1992, ja se on yksi tärkeimmistä ja arvostetuimmista sarjakuvista, joita on koskaan tehty. Luonnollisesti Maus on myös yksi tämän kirjan avainteoksista.
Mausin lisäksi kaksi muuta teosta nousevat kirjassa erityiseen asemaan. Ne ovat Marjane Satrapin Persepolis, joka kertoo Satrapin lapsuudesta Iranissa, ja Alison Bechdelin Hautuukoti: Tragikoominen perheeni, jonka teemana on perhesalaisuudet, tarkalleen ottaen Bechdelin isän homoseksuaalisuus ja myöhempi itsemurha. Nämä kolme teosta ovat nousseet Yhdysvaltain koulujärjestelmässä sen verran arvostettuun asemaan, että niitä käytetään monissa kouluissa opetussuunnitelmassa.
Kiinnostavana yksityiskohtana Andrew Kunka mainitsee myös, että kaikki kolme ovat joutuneet Yhdysvalloissa niin sanotun kulttuurisodan ytimeen, jossa konservatiivit ovat vaatineet niiden poistamista kouluista. Erityisesti Bechdelin teoksen käsittelemä homoseksuaalisuus on aiheena saanut konservatiivit näkemään punaista. Kunka pohtii, miten taustalla näyttää myös olevan yhä edelleen se vanha ja kulunut olettamus, että sarjakuvat ovat suunnattu vain lapsille ja järkytys kun kyseisten sarjakuvien sisältö onkin huomattavan kypsää, jopa raadollista.
Omaelämäkerrallisille sarjakuville ylipäätään on hyvin tyypillistä käsitellä nimenomaan traumaattisia muistoja. Lääkäri ja sarjakuvataiteilija Ian Williams on monien muiden kanssa sitä mieltä, että sarjakuvat jopa sopivat aivan erityisen hyvin traumaattisten muistojen käsittelyyn. Syy tälle on siinä, että piirretty kuvakerronta soveltuu erinomaisesti kuvaamaan subjektiivisia kokemuksia, sekä hyödyntämään kerronnassaan vertauskuvia ja symbolista kuvastoa. Maus on tästä hyvä esimerkki, kuvatessaan juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Tällaiset kerronnalliset keinot tekevät myös sarjakuvien viestin vastaanottamisesta helpompaa, minkä vuoksi sarjakuvat ovatkin erinomainen viestinnän keino.
Toisaalta sarjakuvan kuvakerronnan subjektiivinen luonne herättää kysymyksen, voiko sarjakuva – tai ylipäätään mikään media – olla täysin objektiivinen tiedonvälittäjä? On helppo ajatella, että valokuva tai videokuva näyttää todellisuuden sellaisenaan (vaikka se ei pitäisikään paikkaansa), mutta sarjakuvassa kuvitus tekee selväksi, että luemme tekijän tulkintaa tapahtumista. Tähän liittyy myös kysymys piirustustyylistä: monien alan ihmisten mielestä luonnosmainen tyyli on omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa ”autenttisempaa”, kuin hyvin tarkka ja realistinen piirustustyyli. Tämä oli mielenkiintoinen huomio, sillä olen kiinnittänyt asiaan huomiota ja itsekin pidän tämän genren sarjakuvissa pikemminkin yksinkertaisesta tyylistä. Mistä tämä autenttisuuden tunne kumpuaa ja onko siinä mitään perää on sitten oma asiansa. Nämä ovat joka tapauksessa esimerkkejä kirjan käsittelemistä kriittisistä kysymyksistä.
Harmi kyllä kirja on kuitenkin melkein täysin vailla kuvia, tähän aiheeseen jos mihin sopisi runsas kuvamateriaali. Joillekin lukijoille kirjan akateeminen näkökulma ja kirjoitustyyli voivat olla myös hieman raskassoutuista luettavaa, mutta onneksi teos on kirjoitettu niin, että siitä voi helposti poimia ne itseään eniten kiinnostavat osiot. Luonnollisesti kirjassa käydään läpi suuri määrä genren sarjakuvia ja omalle lukulistalle päätyi tästä kirjasta useampikin kiinnostava tekijä. Samalla ymmärsin miten paljon minulla on mennyt ohi ihan keskeisiäkin tekijöitä tässä genressä, vaikka olen ihan vilpittömästi yrittänyt pitää tuntosarvia yllä.
Yksi huomautus vielä, tässä teoksessa ei käsitellä journalistisia sarjakuvaa, joka hyvin usein risteää omaelämäkerrallisen sarjakuvan kanssa. Jos haluaa lukea Joe Saccon vaikutuksesta sarjakuvakenttään, niin tästä kirjasta sitä pohdintaa ei löydy. Andrew J. Kunka toteaa, että hän kyllä vakavasti harkitsi journalistisen sarjakuvan mukaan ottamista, mutta loppujen lopuksi se on sen verran iso kokonaisuus, että se ansaitsisi jo oman kirjansa. Täytyy siis vain toivoa, että sellainen joskus ilmestyy kirjasarjaan! Autobiographical Comics ja Bloomsbury Comics Studies -kirjasarja ovat tutustumisen arvoisia kaikille, jotka haluavat tutustua sarjakuviin myös syvemmällä tasolla.