Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mitä ihmettä meille oikein tapahtui? Tällä kysymyksellä libanonilainen Kim Ghattas aloittaa kirjansa Black Wave: Saudi Arabia, Iran, and the Forty-Year Rivalry That Unraveled Culture, Religion, and Collective Memory in the Middle East. Kirja käsittelee Lähi-Idän kaaottista lähihistoriaa ja uskonnollisen extremismin nousua. Toisin kuin länsimaalaiset usein kuvittelevat, konfliktit ja fundamentalismi eivät suinkaan ole olleet alueelle mikään normi, vaan kyseessä on suhteellisen tuore ilmiö. Mistä siis kaikki alkoi?
Ghattas katsoo lähtöpisteeksi vuoden 1979. Tuona vuonna tapahtui kolme tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaa peruuttamattomasti. Ensimmäinen näistä oli Iranin vallankumous, joka muutti tämän shiialaisen maan islamilaiseksi teokratiaksi, ja siten myös monen uskontaistelijan esikuvaksi. Toinen merkittävä tapahtuma tapahtui Saudi-Arabiassa, jossa saudiuskonkiihkoilijat valtasivat Masjid al-haramin, eli Pyhän moskeijan. Taupaus järkytti perin juurin saudihallitsijoita ja heidän uskottavuuttaan islamin pyhien paikkojen hallitsijoina. Ratkaisu uskottavuuden takaisin saamiseksi oli raju. Saudit panostaisivat entistä enemmän uskonnolliseen rooliinsa ja islamin oikeaoppiseen tulkintaan; heistä tulisi sunnalaisen islamin esitaistaistelijoita, ja ennen kaikkea sen rahoittajia ja levittäjiä. Saudien ei tarvinnut kauan odottaa tilaisuuttaan, sillä vuoden kolmas mullistava tapahtuma oli Neuvostoliiton Afganistanin miehitys – ensimmäinen moderni sota jossa tultaisiin käymään jihadia.
Ennen kaikkea tästä vuodesta alkoi Iranin ja Saudi-Arabian välinen kamppailu islamilaisen maailman herruudesta ja uskon oikeaoppisesta tulkinnasta. Geopoliittinen kamppailu kahden maan välillä takaisi, että jännite sunnalaisuuden ja shiialaisuuden välillä tulisi myös räjähtämään. Ghattaksen kutsuma ”musta aalto” viittaa siihen suvaitsemattomuuden ja puritaanisuuden aaltoon joka on sittemmin levinnyt tästä konfliktista ympäri maailmaa.
Oikeaoppisuudesta puheen ollen, Ghattas tuo esiin erään henkilön joka on syytä mainita tässä vaiheessa. Ibn Abdelwahhab oli kuollessaan vuonna 1792 uskonpuhdistaja ja uudistaja, mutta äärimmäisen harva muslimi piti häntä tässä vaiheessa minkäänlaisena esikuvana. Päinvastoin, miehen mielipiteet olivat niin äärimmäisiä, että jopa hänen perheensä sanoutui hänestä irti. Yhdestä miehestä Ibn Abdelwahhab kuitenkin löysi ymmärtäjän, nimittäin Muhammad ibn Saudista, ensimmäisen saudivaltion ja -dynastian perustajasta. Onnistuneen avioliittokaupan myötä näiden kahden miehen suvut yhdistyivät ja siitä lähtien uskollisuus saudikuninkaallisille on tarkoittanut uskollisuutta myös wahhabilaisuudelle, ääripuritaaniselle islaminsuuntaukselle, joka pitää myös shiialaisuutta kuolemalla rangaistavana harhaoppina.
Niin ikään Iranin uskontulkinta on varsin nuori. Erityisesti shiialaisuudessa on perinteisesti ajateltu täydellisen islamilaisen valtion syntyvän vasta sitten kun Mahdi, eräänlainen messias, tulee perustamaan täydellisen jumalan valtakunnan. Sitä ennen hallinto on sekulaarin valtion käsissä. Ruhollah Khomeinin radikaali ajatus oli, että täydellinen shariaa noudattava islamilainen valtio ei vaadi messiasta vaan se voidaan perustaa jo nyt. Ajatus oli monien aikalaisten mielestä täysin absurdi. Kirjassa onkin nähtävissä toistuva teema. Ihmiset ovat tahattomasti edesauttaneet ääritulkintojen leviämistä, koska eivät ole voineet millään kuvitella, että ne oikeasti toteutuisivat. Khomeinin valtaanpääsyä esimerkiksi auttoivat monet vasemmistolaiset radikaalit, jotka naiivisti pitivät miehen kansansuosiota hyödyllisenä omille poliittisille tavoitteilleen.
Yksi kirjan teemoista on myös miten nopeasti kulttuuri ja historian tulkinnat voivat muuttua. Iran ja Saudi-Arabia ovat yhdessä monin paikoin onnistuneet murskaamaan islamin moniäänisyyden ja monitulkintaisuuden ja ovat niin tehdessään luoneet uuden normaalin. Myös Marko Juntunen puhuu samasta aiheesta kirjassaan Matkalla islamilaisessa Suomessa. Erityisesti netissä on alkanut elää wahhabilaisuuden inspiroimia uskontulkintoja, jotka ovat pääsääntöisesti täysin tietämättömiä islamin 1400-vuotisesta teologisesta ja filosofisesta kehityksestä.
Black Wave on näkökulmaltaan sikäli mielenkiintoinen, että tapahtumia katsotaan paljolti sellaisten paikallisten ihmisten näkökulmasta, joiden elämä on mullistunut tämän kulttuurivallankumouksen myötä. Mieleen jäi erityisesti mieleen pakistanilainen uutisankkuri Mehtab Channa Rashdi, joka saa nopeasti huomata naisen muuttuvan roolin radikalisoituvassa yhteiskunnassa ja Jamal Khashoggi, saudiarabialainen toimittaja jonka kohtalon kaikki varmaankin muistavat. Tältä osin kirja on masentavaa luettavaa, tavallisten ihmisten kamppailu kiihtyvää radikalismia vastaan tuntuu toivottomalta.
Kashoggin synkkä näkemys oli, että ISIS oli tietyllä tavalla wahhabilaisuuden looginen päätepiste ja sitä se oli myös itse Isiksen kannattajien mielestä. Saudi-Arabia on omasta puolestaan potenut viime aikoina asian tiimoilta jonkinmoista krapulaa. Maa on saanut huomata – kuten niin monet aikaisemmin – että ääriajattelun lietsominen osuu ennen pitkään omaan nilkkaan. Saudien hallitsijasuku ei ole itsekään turvassa maailmassa jossa voi olla vain yksi uskontulkinta, kuten kotoperäiset terroristi-iskut osoittavat. Saudi-Arabian kruununprinssi (ja sattumoisin myös Jamal Khashoggin murhauttaja) Mohammed bin Salman on jopa Guardianin haastattelussa myöntänyt, että vuosi 1979 oli katastrofaalinen ja se miten tapahtumiin reagoitiin oli virhe. Kruununprinssi kenties vannoo maltillisemman islamin nimiin, mutta ottaen huomioon Saudi-Arabian yhteen kietoutuneen historian wahhabilaisuuden kanssa, se on varmasti helpommin sanottu kuin tehty.
Ghattas käsittelee aihetta hyvin laajasta näkökulmasta, ja kirjassa käsitellään myös Pakistanin, Egyptin, Libanonin, Syyrian ja Irakin lähihistoriaa. Kirjan henkilögalleria on luonnollisesti aivan valtava, minkä vuoksi onkin hyvä, että kirjan alusta löytyy maittain jaoteltu henkilöesittely. Black Wave on erinomainen kirja siinä mielessä, että se antaa hyvän pohjan ymmärtää mistä monet Lähi-idän ongelmakohdat kumpuavat. Vuoden 1979 tapahtumat tuntuvat olevan useille länsimaalaisille suhteellisen tuntemattomia, ainakin vaikutuksiltaan. Ennen kaikkea kirja onnistuu siinä, että se ei katso Lähi-itää länsimaalaisesta vaan nimenomaan paikallisesta näkökulmasta.
Se mitä kirja ei kuitenkaan selitä kovinkaan hyvin on miksi fundamentalismin levittäminen on osunut niin hedelmälliseen maaperään? Toki Saudi-Arabia on onnistuneesti rahoittanut wahhabilaista tulkintaa opettavia islamilaisia kouluja ympäri maailmaa, mutta silti esimerkiksi Pakistanissa ja Egyptissä muutos tuntuu olleen niin nopea ja raju, että tällaiselle tulkinnalle on tuntunut olevan tilausta. Varmaankin näille syille on alueellisia eroja. Erästä mielenkiintoista esimerkkiä Ghattas kyllä valoittaa. Shiiamuslimien järjestö Hizbollah sai jalansijaa Libanonissa tarjoamalla köyhälle ja sodasta kärsivälle väestölle sosiaalisia palveluja. Tässä mielessä se tuli tavallaan valtioksi valtion tilalle ja sai sitä kautta väestön itsestään riipuvaiseksi ja levitettyä omaa ääriversiotaan islamista.
Kaikesta huolimatta Ghattas on optimistinen. Vaikka kirjassa on monia esimerkkejä ihmisistä jotka saivat maksaa vastahakoisuudestaan ”mustan aallon” edellä, niin toisaalta heidän esimerkkinsä on myös inspiroiva. Masih Alinejadin kaltaiset ihmiset jatkavat taistelua ja niin kauan kun on heidän kaltaisia ihmisiä, on myös toivoa; uusi sukupolvi voi hyvinkin tuoda mukanaan muutoksen.
Black Wave on perinpohjainen mutta silti selkeästi kirjoitettu tietokirja, joka pohjustaa onnistuneesti Lähi-idän tilannetta, suosittelen!