Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Moderni maailma on ennen kaikkea tehtaan luomus, vaikka länsimaat kenties haluavatkin mieltää itsensä enemmän jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Siitä huolimatta historian suurimmat tehtaat ovat toiminnassa juuri nyt ja ne valmistavat meille kännykät, läppärit ja uusimmat lenkkarit – kaikki ne tuotteet jotka symbolisoivat meille modernia yhteiskuntaa.
Behemoth : A History of the Factory and the Making of the Modern World kertoo seikkaperäisesti teollistumisen tarinan ja miten täydellisesti tehdastuotanto on muuttanut sekä sosiaalisen että kulttuurisen maaperämme. Kuten kirjan nimi vihjaa, Joshua B. Freeman ei kuitenkaan keskity mihin tahansa tehtaisiin, vaan nimenomaan suurimmista suurimpiin. Tämä painotus teolliseen gigantismiin ihmetytti minua kirjan alussa, mutta syy sille paljastuu kyllä kirjan edetessä.
Kirjan ydinkysymyksiä on, miksi teollinen tuotanto on toisinaan ollut äärimmäisen keskittynyttä ja niin idealisoitua, että jopa turistivirtoja on tullut katsomaan sen toimintaa. Joskus taas pyrkimyksenä on ollut hajautettu toiminta, joka on mielellään ympäröivälle yhteiskunnalle mahdollisimman näkymätöntä. Tämä kysymys saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta se kytkeytyy tehtaiden tuomaan lupaukseen uudesta modernista yhteiskunnasta. Tehtaat eivät ole vain tehostaneet tuotantoa, niiden ajateltiin luovan myös uudenlaisen työvoiman – suorastaan uudenlaisen yhteiskunnan. Tehtaisiin on siten toisaalta kytkeytynyt loputtoman optimistisia ajatuksia modernin utopian synnyttäjinä, mutta toisaalta ne ovat olleet samalla myös uudenlaisen luokkayhteiskunnan ja sorron symboleita. Nämä ristiriitaiset näkemykset ovat kamppailleet keskenään historiassa kerta toisensa jälkeen.
Freeman tuo erityisesti kirjassaan esiin tehtaiden merkityksen sosialismin nousulle. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa ajateltiin, että tehdastyön myötä syntyi kaksi uutta luokkaa, joiden edut eivät olleet yhteneväiset. Varsinkin terästehtaiden myötä (joiden aloituskustannukset olivat hyvin korkeat), syntyi pieni määrä äärimmäisen vauraita yrityksiä, joiden varallisuus keskittyi niin ikään harvojen käsiin. Toisaalta tehdastyön jatkuvan koneellistumisen myötä yhä harvemman tehdastyöläisten tarvitsi enää olla kokeneita ammattimiehiä. Työvaiheet pilkottiin aina vain pienemmiksi osasiksi, jotka osasi hoitaa myös ammattitaidottomampi työväki. Tämä on muuten yksi syy sille, miksi varhaisissa tehdastöissä työskenteli nimenomaan naisia ja lapsia. Omanarvontuntoisille miehille ylpeys omasta ammattitaidosta ei tehnyt tehdastyöstä houkuttelevaa, eikä tehtaiden kuri myöskään houkutellut, sillä tehtaassa työntekijä ei voinut säädellä omaa ajankäyttöään.
Tehtaiden kehityksen myötä tuottavuus kasvoi huimasti mutta työläisten palkat eivät nousseet tuottavuuden mukana, itse asiassa ne saattoivat jopa laskea. 1800-lukua leimasivat siten jatkuvien lakkojen ja työtaistelujen sarjat, joiden kulminaationa voi kenties pitää Pennsylvaniassa tapahtunutta pahamaineista Homesteadin lakkoa vuonna 1892.
Mielenkiintoinen käänne tapahtui kuitenkin Yhdysvalloissa 1930-luvulta alkaen. Suuren laman ja New Dealin myötä yhteiskunnan asenne suuryrityksiä kohtaan muuttui negatiiviseksi ja työvoiman järjestäytyminen alkoi vihdoin tulla mahdolliseksi. Yhtäkkiä korkeamman palkan ja valtion tukien myötä sellaiset asiat kuin talon omistaminen, lomat, auton omistaminen ja lasten kouluttaminen olivat myös työläisille mahdollisia. Niin sanottu ”kapitalismin kultainen aika”, jota nykyään lämmöllä muistellaan, oli siten myös vahvan ammattiyhdistysliikkeen aikaa, jolloin myös tavallinen kansalainen saattoi luottaa tasaiseen palkkakehitykseen.
Haave tehdasyhteisöjen luomasta utopiasta tuntui siten vihdoin olevan totta, mutta ei ehkä ihan sillä tavalla kuin tehtaanomistajat halusivat. Tästä alkoi nimittäin Yhdysvalloissa teollisen gigantismin vähittäinen alasajo. Jättimäiset tehtaat nähtiin aikaisemmin voimavarana, olihan tuotannon kontrolloiminen helpompaa kuin kaikki tuotantovaiheet olivat lähellä toisiaan. Toisaalta tämä teki myös työntekijöiden järjestäytymisestä ja lakkoilusta helpompaa. Jos tehtaan yksi osasto oli lakossa, saattoi lakkoilu helposti häiritä koko muunkin tehtaan toimintaa. Niinpä uusia tehtaita suunnitellessa alettiin miettiä pienempiä ja hajautetumpia tehtaita sekä lokaatioita, joissa järjestäytyminen oli vähemmän todennäköistä.
Tehdasväen järjestäytyminen oli erikoista kyllä ongelmallista myös kommunistimaissa. Vaikka omassa retoriikassa teollinen gigantismi ja työläisarmeijat edustivat koko yhteiskunnan edistyksellisyyttä, ei tehdastyöläisillä mainittavimmin ollut sananvaltaa työpaikkansa asioihin tai oikeutta ammattiyhdistysliikkeisiin. Vuonna 1988 myös Puolan kommunistihallinto sai tuta, miten tehdastyöläisten järjestäytyminen saattoi purra omaan nilkkaan. Lenin Steelworksista alkanut lakko sementoi Solidaarisuus-nimisen ammattiliiton laillistamisen, joka puolestaan onnistui keräämään laajan antikommunistisen kansanliikkeen. Loppu onkin niin sanotusti historiaa. Aikamoista historian ironiaa. Tehtaat olivat olennainen osa kommunismin syntytarinaa, mutta Itä-Euroopassa tehtaat olivat myös se voima, joka edesauttoi kommunismin alasajoa.
Viimeisessä luvussa päästään vielä kurkistamaan nykyajan tehtaisiin, myös kaikien aikojen suurimpaan tehtaaseen eli Foxconn Cityyn. Nykyajan tehtaat eroavat yhdessä olennaisessa suhteessa aikaisemmista; yritysten tehdastuotanto on suosiolla ulkoistettu alihankkijoille. Tästä on paljon hyötyjä; brändit voivat etäännyttää itsensä työntekijöiden huonosta kohtelusta, joten silloin kun väärinkäytöksiä ilmenee, niistä voidaan syyttää alihankkijaa. Aasialaisten tehtaiden gigantismi on myös luonteeltaan erilaista kuin ennen. Tuotteiden ja erityisesti muodin nopea kierto tarkoittaa sitä, että yritysten ei kannata ylläpitää kalliita varastoja. Niissä on nimittäin se riski, että niihin kerääntyy myyntitavaraa, joka on jo vanhentunutta. Mikä siis ratkaisuksi?
Ratkaisu piilee aasialaisten jättitehtaiden kyvyssä pystyä nopeasti mobilisoimaan suuret määrät köyhiä työläisiä (jotka asuvat tehtaiden yhteydessä), ja jopa siirtämään heitä ympäri maata tehtaasta toiseen, mikäli tarve niin vaatii. Juuri tämä kyky nopeasti skaalata tuotantoa tarpeen mukaan, tekee itäaasialaisista tehtaista niin houkuttelevia. Freeman huomioi, miten ennen jättitehtaat olivat kansallisen ylpeyden aihe, joihin kuuluisat arkkitehdit laativat suunnitelmia ja joita turistivirrat tulivat tarkastelemaan. Nykyiset aasialaiset jättitehtaat ovat kaikkea muuta. Niihin ei ulkopuolisilla ole mitään asiaa ja mitä vähemmän yleisö tehtaista tietää, sen parempi. Toisin kuin esi-isänsä, moderni tehdas on paljolti idealismista riisuttu, paitsi että työntekijöiden kohtelu tuntuu palanneen jälleen samaan masentavaan lähtöpisteeseen.
Kirjan arvostelu oli poikkeuksellisen vaikea kirjoittaa. Behemoth ei ole itsessään mikään valtaisan paksu kirja, mutta asiaa siinä on niin paljon, että on vaikeaa rajata asioita, joita tuoda arvostelussa erityisesti esille. Yhtä lailla arvostelussa olisi voinut tuoda esille Karl Marxin ja Friedrich Engelsin näkemyksiä tehdastuotannosta, luonnollisesti heidän historiallinen roolinsa on tässä suhteessa suuri. Ehkäpä olisi voinut myös tuoda esiin Henry Fordin roolin teollisen gigantismin synnyssä tai muistaa niitä lukuisia taiteilijoita, jotka saivat inspiraationsa tehtaiden modernista muotokielestä. Freeman tarkastelee aihetta todella perinpohjaisesti, ainoastaan tehtaiden tekniset edistysaskeleet jäävät enimmäkseen hänen käsittelynsä ulkopuolelle.
Miksikään kevyeksi lukemiseksi kirjaa ei siis voi luonnehtia, mutta mikäli aiheeseen haluaa todella paneutua, kirja on kyllä aivan loistavaa luettavaa. Itselleni tehtaat ovat historian kirjoissa tuttuja lähinnä 1800-luvun teollistumisen yhteydessä. Tarina siitä, miten tehtaat ovat muuttaneet yhteiskuntaamme ihan nykyaikaan asti, on kuitenkin jäänyt vieraammaksi. Kaiken kaikkiaan oikein valaisevaa luettavaa siis, suosittelen!