Avoimet ovet on itse asiassa jo tekijänsä viides kirja ja kolmas sarjassa, joka kertoo reippaasta rikospoliisista Emma Sköldistä, ja WSOY on nyt päättänyt kustantaa kuluvan vuoden aikana yhteensä kolme Sarenbrantin teosta; myöhemmin ilmestyvät kirjat Osasto 73 ja Kerjäläinen.
”Karmiva alkuasetelma aiheuttaa kylmiä väreitä. Helposti luettavaa viihdettä!” Tuntunee vähän ristiriitaiselta tämä kirjan sivuliepeessä siteerattu Allas-lehden lausunto, mutta älkäämme antako sen häiritä. Ja onhan alkuasetelma ihan tarpeeksikin kamala, sillä kuusivuotias Astrid-tyttönen löytää kodissaan tapahtuneen asuntoesittelyn jälkeisenä aamuna isänsä puukotettuna vierashuoneen lattialta. Lisäksi Astrid, joka tosin on puheenkehityksessään aika lailla hidas, kertoo, että yöllä joku oli käynyt hänen huoneessaan ja silittänyt häntä poskesta.
Astridin äiti Cornelia Göransson joutuu kuitenkin syyllisten listalle heti ensimmäisenä, sillä asuntoon ei ole murtauduttu, eikä veitsestä löydy muita sormenjälkiä kuin hänen. Lisäksi Cornelia oli juuri eroamassa miehestään, ja henkivakuutuksetkin on vastikään otettu ihan sopivasti reiluista summista, joten motiiviakin löytyisi. Asiaa ryhtyy tutkimaan rikospoliisi Emma Sköld, jonka omassakin elämässä tapahtuu suuria.
Helposti luettavaa viihdettä siis. No, sitähän tämä oli. Miljöitä ja henkilöitä oli kyllä pyritty kuvaamaan tarkasti, ja rikosjuoni oli kohtalaisen onnistunut ja paikka paikoin oikein jännittäväkin ja sisälsihän se kaikenlaisia käänteitä – eiväthän kirjan yli 400 sivua nyt aivan tyhjästä olleet syntyneet. Mutta Avoimet ovet oli ennen kaikkea dekkariviihdettä, ei mitenkään yhteiskunnallisesti tai henkilökuvauksellisesti suuntautunutta.
Kirjan etuliepeessä meille annettiin vielä se tieto, että Sarenbrant oli kirjasarjaansa suunnitellessaan halunnut ”tehdä selvän eron sankarittarensa ja muiden ruotsalaisista jännäreistä tuttujen keski-ikäisten, alkoholisoituneiden ja masentuneiden poliisien välille”. Eiväthän Emmalle tunnu viski ja Marlboro maistuvan, eikä kai siinä mitään pahaa olekaan, mutta vähän enemmän syvyyttä olisin hänen hahmoonsa toivonut. Tietenkin viihdettäkin tarvitaan, ja esimerkiksi Camilla Läckbergin ystäville Sarenbrant lienee mukava uusi tuttavuus.
On kuitenkin pakko mainita siitä, että kirjan kieliasu jätti paljon toivomisen varaa. Paitsi suoranaisia virheitä tekstistä löytyi myös kaikenlaista kömpelyyttä, mutta en oikein jaksa uskoa, että esimerkiksi yritykset käyttää aina välillä puhekieltä olisivat kääntäjä Veijo Kiurun aikaansaannoksia.