Viulu ja keskitysleiri. Molemmat kiehtovat kummallisuudessaan.
Katalonialainen kirjailija Maria Àngels Anglada (1930–1999) yhdisti nuo kaksi ja kirjoitti koskettavan pienoisromaanin, jossa rakennetaan viulu alusta alkaen Dreiflüsselagerissa pelon ja kuoleman ilmapiirissä.
Vanki Daniel on taitava viulurakentaja ja Bronislaw huippuviulisti. Viulusta on tultava peli viimeisen päälle ja sen soittajan on yllettävä huippusoritukseen.
Eiköhän miesten taidoilla onnistu miellyttämään komendantti Schluckia, joka lyö vetoa leirilääkäri Rascherin kanssa bourgogneviinilaatikollisesta tai… jos ei niin lääkäri saa käyttöönsä koekaniinin jääkylmiin kokeisiinsa. Ja/tai ’kaasukammion kautta mustana savuna ilmaan’. Näin sanoi SS-nainen:
”Nyt teidän täytyy hymyillä – tai pukkaatte kohta koiranputkea.”
Viulua rakennetaan puistattavissa olosuhteissa jatkuvan uhan, nälän, unettomuuden ja pelon alla.
Taitava on Daniel rakennuspuuhissaan, viimeisen päälle tarkka, viulusta on tuleva peli joka takuulla soi: kaunis päältä ja lämpöinen sisältä. Sama viulu on herättävä muistoja ja tunnemyrskyjä leirielämän päätyttyä, kun muuan viulistinainen Regina antaa viulun soida sydämestään ja kertoo soittimensa tarinan.
Niin. Onpa kirja! Fiktiota muka, vaikka kaikki tiedämme, että totuus on vielä karmaisevampi. Siis ei juuri näiden viulumiesten, vaan kaikkien keskitysleireille joutuneiden.
Maria Àngels Angladalla oli oman perheen kautta kovia kokemuksia terrorismista ja väkivallasta Francon ajan Espanjassa. ’Pieni Maria Àngels näki, kuinka nationalistit uhkasivat isää pistoolilla’, kirjoittaa suomentaja esipuheessaan. Kärsivä, kaltoin kohdeltu ihminen oli omassa ihossaan kiinni: oli mistä irrottaa kirjoituksiin.
Ylen taitavasti punoo kirjailija kirjansa kokoon, tarkasti, täydellä intensiteetillä, lyhyesti ’joutavat’ pois leikaten, olennaisen jäljelle jättäen. Anglada näyttää meille mitä lahjakkuus on, mikä voima se on; sitä ei nujerra, pysty pois ottamaan mikään maallinen mahti, ei edes kuolema, sillä musiikki, taide mikä tahansa lahjakkuuden tulos jäljelle jää.
Niin kuin nyt tämä Angladan kirjanen!
ps. Oheislukemisena kannattaa lukea suomalaista viulunrakentamista: Sakari Issakaisen romaania Paratiisissa ei soi Paganini, Gummerus, 1987. (J.H. Erkon palkinto)