Roxanne van Iperen osuu löytämään talon, joka on kuin unelma. Korkea pesä Alankomaissa ja siellä maaseudulla. Talo on suuri ja kaunis. Myös täynnä salaisuuksia, jotka paljastuvat pikkuhiljaa kun taloa aletaan kunnostaa entiseen kukoistukseensa. Kertomus paljastaa, miten nuoret Brilleslijeperin sisarukset Janny ja Lien ovat pitäneen aikoinaan taloa paikkana, jossa antoivat turvapaikan juutalaisille.
Koko kirja käsittelee sitä, miten talossa elettiin kaiken kauhun ja pelon keskellä, kun juutalaisia vietiin kaiken aikaa Auschwitziin ja muihin keskitysleireille. Lopulta käy niin, että Auschwitziin joudutaan, viimeisellä junalla Anne Frankin ja hänen sisarensa Margotin kanssa. Molemmat sisarusparit ovat yhdessä vielä keskitysleirilläkin, missä sairaudet korjaavat pottia ihan liian kanssa.
Iperen on tehnyt suuren työn, kun on etsinyt ja kaivanut tietoja, tarkistanut ketomusten todenperäisyyttä ja paneutunut toden teolla aiheeseen. Hän kutsui luokseen ihmisiä, jotka olivat olleet talossa, saaneet sieltä turvapaikan ja lopulta selvinneet hengissä. Haastatellut heitä ja koonut kaikista kuulemistaan hienon tarinan, joka on totta.
Uskomaton sitkeys, elämän jano ja auttamisen halu nousevat esiin niin suurella voimalla, että se kantaa läpi koko kirjan. Sisarusten keskinäiset välit ovat sisarusrakkautta parhaimmillaan. Toista ei jätetä ja sen toisen takia jaksaa mitä vaan. Niinpä sisarukset elivät vanhoiksi, mutta eivät olleet tähän kirjaan kertomassa mitään kuin muiden kertomuksissa.
Vaikka ei heti uskoisikaan, niin kyllä voidaan holokaustista kirjoittaa vielä kirjoja, joissa on paljon uutta ja koskettavaa tietoa, tarinoita ihmisistä jotka ovat selviytyneet mahdottomasta.