Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aurinkokissan vuosi on kaunis kirja. Merete Mazzarella on koonnut siihen ajatuksiaan ajan kulusta, ikääntymisestä, myöhemmällä iällä koetusta rakkaudesta ja avioliitosta ja välillä ahdistustakin herättävästä maailmanmenosta. Mazzarella on pohtinut vanhenemista jo aikaisemmissakin kirjoissaan, mutta nyt hän havahtui siihen, että täyttää kohta seitsemänkymmentä, ja tämä kirja sisältää hänen muistiinpanojaan tätä syntymäpäivää edeltävältä vuodelta.
Merete Mazzarellan elämässä on tapahtunut paljon. Hän on ollut siviiliammatiltaan kirjallisuudentutkija, mutta myös hänen oma tuotantonsa on huomattavan laaja; suurin osa siitä on myös suomennettu. Hän on kirjoittanut muiden muassa Topeliuksesta, Fredrika Runebergistä ja Mary Shelleystä, mutta myös muistellut paljon omaa lapsuuttaan suomalaistanskalaisessa diplomaattiperheessä. Minulle hänen kenties läheisin kirjansa on ollut kirjoja ja lukemista käsittelevä viehättävä esseeteos Silloin et koskaan ole yksin (1999).
Aurinkokissan vuodessa Mazzarella puhuu paljon nykyisestä avioliitostaan, jonka hän solmi 67-vuotispäivänään. Aviomies, jota tituleerataan vain salaperäisellä kirjainlyhenteellä L., tuntuu olevan todellinen sukulaissielu, ja pienistä erimielisyyksistä huolimatta liitto sujuu harmonisesti ja rakkaudentäyteisesti. Pariskunta matkustaa paljon, kävelee Töölössä ja Tammisaaressa, katselee elokuvia ja keskustelee. Mukana kuvassa on myös ex-aviomies, jo lähes yhdeksänkymppinen, jota Mazzarella käy silloin tällöin tapaamassa Uppsalassa. Ajan kulku tuntuu vain ankaralta, ja kirjailija pohtii tuon tuostakin, paljonko vuosia hänellä on vielä jäljellä.
”Äkkiä kaipaan kovasti kesää, aurinkoa paljaalla iholla. Kunpa aika kuluisi pian, ajattelen pikaisen, sensuroimattoman sekunnin ajan ennen kuin tajuan, että sitä toivomusta minulla ei ole varaa elätellä.”
Kirjassa puhutaan paljon myös maailman tilasta, sodista ja pakolaisuudesta, ja Mazzarellan laaja maailmantuntemus – hän on matkustanut todella paljon ja matkustaa yhä – antaa hänelle viisasta perspektiiviä näihinkin asioihin. Voisin kuvitella, että joku kutsuisi häntä tyypilliseksi kukkahattutädiksi hänen liberaalien mielipiteidensä takia, mutta hän onkin aina puhunut rohkaisevasti täteyden puolesta…
Mazzarella kirjoittaa herkästi ja kauniisti, mutta epäsentimentaalisesti; hänen tekstinsä on sivistynyttä mutta ei vaikeaselkoista tai elitististä. Hänen käsityksissään ikääntymisestä ja vanhusten ihmisarvosta on jotain todella raikasta ja samalla sydäntäsärkevän koskettavaa.
”Minulla on kaikki hyvin, oikein hyvin, mutta eikö minun pitäisi äidin tavoin pystyä toteamaan, että elämän juhlissa olen jo päässyt kahviin ja konjakkiin asti eikä minun tarvitse enää välttämättä roikkua mukana?”
