Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mian ja Markun elämä vanhassa puutalossa Sillankorvan kaupunginosassa on vilkasta ja värikästä. Villa Toivo on tarjonnut kodin heidän viidelle jo aikuistuneelle lapselleen ja tilaa on riittänut vuokrattavaksi asti. Mia on aikoinaan luopunut lääkärin työstään voidakseen olla läsnä lapsilleen. Lämminsydämisen äitihahmo-organisaattorin huolenpito ulottuu laajalti myös vuokralaisten arkeen. Pihapiirissä asuvat Molla ja Piupau, ensimmäistä lastaan odottava nuoripari, sekä joskus muusikonurasta haaveillut Tolonen. Viimeisimmäksi porukkaan on liittynyt sympaattinen afrikkalaispoika Kolumbus, jota huolettaa kielteinen turvapaikkapäätös ja lähdön uhka.
Villa Toivon porukka osallistuu yhdessä myös Sillankorvan perinteiseen pihakirppispäivään. Kolumbus kokkaa kamerunilaista ruokaa, Molla myy unisieppareita ja Mia tarjoilee ja tiskaa. Juuri kun meno on hippeimmillään, vedensaanti koko korttelissa lakkaa kuin seinään. Mia säntää tutkimaan pihakaivoa ja saa avukseen paikalle osuneen Ilmarin. Avuliaan herrasmiehen avulla katastrofi on vältetty ja kiitokseksi Mia lupaa Ilmarille niittokoneen autotallin nurkalta. Vastineeksi Ilmari jättää Mialle kirjekuoren: ”Se on vain raaputusarpa, Ilmari sanoi. -Minulla on tämmöinen pieni hassu tapa, että ostelen niitä lahjaksi. Siellä kuoressa on sitten raaputusohje myös, kannattaa lukea se ensin.”
Mia on halunnut ja saanut tehdä elämästä omannäköisensä, hän on täyttänyt sen kodin töillä ja ennen kaikkea ihmisillä. Sitä, mikä oli tarpeen oli aina riittänyt eikä turhuuteen ollut niin suurta tarvetta ollutkaan. Nyt viisikymppisenä on tarve arvioida mennyttä. Mieskin niin vähäpuheinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä; ikätoverit ovat jo vaihtaneet kumppania kerran jos ei useammankin.
Mia ei ole koskaan säätänyt unelmiaan lottovoiton ja raha-arpojen varaan. Ilmarin kirjekuori saa odotella päivän jos toisenkin, ennen kuin Mia käy raaputtamaan. Mitä jos kohdalle jysähtääkin muhkea rahapotti?
Arpapeliä on viihdyttävä romaani, joka puhuu lempeänarkisesti elämän perusasioista. Rahastakin kyllä, mutta ennen kaikkea luottamuksesta, kohtaamisesta ja välittämisestä. Valinnoista, joilla teemme pienen nurkan maailmaa paremmaksi – tai sitten emme. Näiden viikkojen ankeita uutiskuvia vastaan Arpapeliä oli kaipaamaani vastalääkettä, sain levätä Villa Toivon yhteisöllisyyden ilossa ja turvassa. Liikuttavan kaunista ilman mitään hempeilykuorrutteita, kirjan todentuntuisten henkilöhahmojen seurassa viihtyisi vaikka pitempäänkin.
