Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Oksana Vasjakinan ensimmäinen suomennettu romaani Haava (2023) kertoi nuoren runoilijanaisen ristiriitaisesta suhteesta syöpään kuolevaan äitiinsä. Tässä uudessa kirjassa samainen minäkertoja on sitten niiden tunteiden kimpussa, joita AIDS:ia sairastava rekkakuski-isä hänessä herättää. Nämä molemmat kirjat on useasti luokiteltu autofiktioksi, ja mikäpä siinä, mutta niiden mahdollinen omaelämäkerrallisuus ei ole minusta kovinkaan mielenkiintoinen näkökulma näin hienoa ja monitasoista romaania lukiessa.
Katselin isää, joka oli minulle täysin vieras ihminen. Katsoin, kun hän söi ja nukkui, yritin painaa hänen hahmonsa itseeni ymmärtääkseni, kuka hän oli ja miten oli käynyt niin, että juuri hän oli minun isäni. Mutta en kyennyt siihen, isä ei mahtunut minuun, vaan tuntui sisimmässäni raskaalta ja hämmentävältä.
Rekkakuskina toimiva isä ja hänen tyttärensä, joka on runoilija ja kirjallisuudenopiskelija, ajavat halki Venäjän arojen. Tupakka tupruaa, vodkaa ja olutta kuluu. Usein molemmat ovat vain hiljaa, joskus isä puhuu kokemuksistaan, ja aron säälimätön ilmanala tunkeutuu luihin ja ytimiin. Aina välillä matkanteko saa tyttären muistelemaan menneisyyttään, lukuisia isovanhempia, tätejä ja setiä ja heidän omalaatuisia piirteitään. Välillä käydään Moskovassa tyttären opiskelija-asunnossa, ja tämän runoilijuudesta ylpeä isä yrittää parhaansa mukaan ostaa tyttärelleen kirjoja ja herkkuja. Mutta pian lukijalle selviää, että isä on hiv-positiivinen, ja lopulta hän kuolee AIDS:in aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen vain 47-vuotiaana näyttäen kuitenkin jo raihnaalta vanhukselta.
Juuri tämän enempää ei kirjassa sinänsä tapahdukaan, mutta voi, miten paljon siinä sittenkin tapahtuu! Tyttären ajatusten, tunteiden ja menneisyyteen avattujen polkujen kautta lukija saa merkillisen täyden olon. Kirjassa on vain parisataa sivua, ja silti se onnistuu kuvaamaan perin uskottavasti näiden kahden suhdetta. Matkanteko yhdessä näyttää sujuvan ulkoisesti rauhallisena, mutta tytär tajuaa, miten kaukana he ovat toisistaan. Kumpikin saattaa yrittää löytää yhteyttä toiseen, mutta tyhjyys, mykkyys ja häpeä voittavat aina.
Täytyy sanoa, ettei Aro-romaanissa ole juuri mitään romanttista tai edes idealistista, vaan kaikki on paljasta ja raskasta – raskas on sana, jota Vasjakina käyttää usein, on kysymys sitten ihmisten välisistä suhteista tai aron olemuksesta. Miesten ja naisten välit ovat useimmiten kylmän laskelmoidut ja yleensä myös väkivaltaiset, eivätkä kertoja ja hänen naisystävänsä myöskään turhia tunteile.
Isä, kuten muutkin julmat ihmiset, oli tunteellinen mies. Humalassa hän itki ja kutsui minua tyttärekseen ja äitiä elämänsä naiseksi. Humalaisten tunnustustensa kautta hän koki kohoavansa, olevansa parempi kuin olikaan.
Onko tämä kirja sitten liian vastenmielinen ja inhorealistinen ollakseen kiinnostavaa luettavaa? Ei minusta. Kertojan tunteet ovat niin rehellisen ja tunnistettavan oloisia ja kerronnan ratkaisut taitavasti luotuja. Jään vain mielenkiinnolla odottamaan tämän trilogiaksi luvatun sarjan viimeistä osaa.
