Aiemmin turvauduin yleensä Paul Austeriin, kun halusin olla itseäni viisaammassa seurassa lukutuolissani. Nykyään (kun Auster on taantunut kiertämään yhä tihenevää spiraalia oman napansa ympärillä) valintani on ilman muuta Arne Nevanlinna. Neljän hienon romaanin jälkeen Nevanlinna on ottanut aiheekseen tällä kerralla ihan oikean henkilön – itsensä. Arne on muistelmateos, jonka alaotsikko Oman elämän kintereillä vihjaa hienosti siihen, että kyseessä on kirjailijan tulkinta menneestä vuosisadasta. Se, kuinka rehellinen tulkinta on, jääköön lukijan asiaksi tulkita.
Arne on hyvin kiinnostava teos. Nevanlinna kertoo elämänsä vaiheista vapaassa järjestyksessä tehden välillä isojakin hyppäyksiä kronologiassa. Hän kehittelee ajatuksiaan temaattisesti siten, että käsitellyiksi tulevat kyllä kaikki tärkeät asiat kuten lapsuus, nuoruus ja sotavuodet, sen jälkeiset korkeakouluopinnot ja arkkitehdinuran aloitus, työskentely Keniassa ja USA:ssa sekä kirjoittamisen aloittaminen eläkkeellejäännin jälkeen. Kuuluisasta sivistyssuvustaan Nevanlinna kertoo aika paljon, eikä hän peittele hyötyneensä sukutaustastaan elämänsä varrella. Toisaalta maankuulun isä-Rolfin varjo on toisinaan myös rasite.
Mikä sitten tekee Arne Nevanlinnan muistelmista niin kiehtovia? Ajatuksen selkeys ja sulava argumentaatio, mikä johtuu myös kirjoittajan erinomaisesta sivistyksestä ja napakasta kielenkäytöstä. Nevanlinnan oikeudenmukaisuus ja sosiaalinen järki. Sopivasti annosteltu ja mukavan pisteliäs huumori. Mainiot assosiaatioketjut. Kirjailijan varma käsitys siitä, mitä hän haluaa ilmaista ja miten hän sen tekee. Kaunis ja älykäs lopetus. Kuten aiemminkin, Arne Nevanlinna saa taas yhden ison suosituksen minulta.