Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Oivalsin, että mikään tarina, ajatus tai tunne ei oikeastaan ole olemassa muuten kuin tarinana, ajatuksena tai tunteena. Tietoisuudet, jotka niitä luovat, ovat aina jotakin muuta, toisen ja myös itsensä tavoittamattomissa. Niihin sanat eivät yllä. Sanat kuin haarukat, lassot, vieheet. Minkä ikinä ne saavatkin napattua, sitä ne samalla myös vahingoittavat.”
Helena Sinervo, joka voitti 12 vuotta sitten Finlandia-palkinnon romaanillaan Runoilijan talossa, tarttuu uudessa kirjassaan sanoihin, kertomuksiin, historiaan. Sen päähenkilö tuntuu kovin tutunomaiselta, onhan hän runoilija Helena Sinervo. Kirjan loppusanoissa kerrotaan kuitenkin, että vaikka tapahtumat ovat saaneet alkunsa todellisista kirjailijalle sattuneista asioista, ovat henkilöt fiktiivisiä, ja yhtäläisyydet todellisuuden kanssa syntyvät lukijan mielessä.
Helena matkustaa puolisonsa Hetan kanssa Tampereelle katsomaan, luultavasti viimeisen kerran, kuolemansairasta isäänsä. Mukana pariskunnalla on isän vanha salkku, jossa on c-kasetteina tämän kertomuksia elämänsä käännekohdista sekä isänisän päiväkirjoja ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Romaani sulkee siis sisäänsä komeasti neljän sukupolven tarinat, sillä muiden aikatasojen lomaan tarinaan on ujutettu kertomus äidistä, mitä ilmeisimmin Helenasta, joka puhuu tyttärensä kanssa Berliinin metrossa lapsuudestaan, natseista ja nykyajan rasismista. Kun vielä Heta-puolisokin saa oman äänensä kuuluviin, voisi kuvitella, että romaani on katkonainen ja vaikeasti seurattava, mutta näin ei todellakaan ole. Eri tasot sujahtavat luontevasti kohdilleen, ja kerronnan kudos on kaunis, kuulas ja monella tavalla valmis.
Kirja puhuu paljon armosta, johon sen nimikin viittaa: Armonranta on Tampereen liepeillä sijaitseva mökki, johon naiset majoittuvat matkallaan. Armoa romaanissa etsitään ehkä eniten eri tavoilla epätäydellisille vanhemmille: Helenan isänisä ei ole halunnut tunnustaa poikaansa ja isä on ollut turhan kova ja ankara. Myös Heta käy vanhemmuuteen liittyvää taistelua mielessään: hän on Helenan tietämättä kenties raskaana, ja pohtii tämän lapsen oikeutusta elämään.
Armonranta on hyvällä tavalla rönsyilevä romaani, sillä kerronnan eri tasot pysyvät mainiosti koossa. Ehkäpä ainoastaan naisten Armonrannassa yöpymisen kuvaus sisältää vähän tyhjäkäyntiä, mutta toisaalta vaikea sitä olisi kuvitella poiskaan kirjasta, niin paljon symboliikkaa jo yksin paikan nimessä ja nimikyltissä on:
”Niiden yli kaartui holvimaisesti sahattu vanerikyltti, johon oli kirjoitettu punaisella maalilla ’Armonranta’. Yksikään portin ylle kaartuva kirjoitus ei voi olla enää viaton, ajattelin. Toisia portteja ja sanoja nousee mieleen. Kaikessa kaikuu kaikki, koko menneisyys ja historia.”
Armonranta on hieno romaani, monitasoinen ja paljon ajatuksia herättävä. Olin vähän pettynyt, ettei sitä ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa, mutta toivottavasti se löytää lukijansa muutenkin.
