Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toimittaja Markku Heikkilä on seurannut tiiviisti arktisen alueen asioita jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, ja näiden vuosien myötä on nähty muutoksen tuulia.
Kun Heikkilä aloitti pestinsä oululaisessa sanomalehti Kalevassa, elettiin optimismin aikoja. Arktinen neuvosto perustettiin 1996 ja yhteistyötä viriteltiin yli rajojen. Venäjä oli mukana konferensseissa siinä missä muutkin, mutta eipä silloin tiedetty, että eletään jo yhden aikakauden viimeisiä vuosia. Nyt itään ei ole enää menemistä, rajan taakse jäi puolet arktisesta alueesta ja siinä samassa suurin osa arktisen alueen ihmisistä.
Toisaalta kuten kirjassa käy ilmi, arktista elämää ovat leimanneet muutoksen vuodet jo kauan. 1900-luvulla alueella nähtiin alkuperäiskansojen pakkoassimilointi, ihmisten pakkosiirrot, vankileirit, miehitykset ja rintamasota. Nyt edessä on jotain vielä suurempaa, koko arktisen alueen lämpeneminen. Silti ilmassa ei ole tuhon tuntua, vaan käsissä on pikemminkin kertomus siitä, miten yhteistyö ja asioiden parantaminen on kaikesta huolimatta mahdollista. Arktisen maailman jäljillä on 25 vuotta kattava pysäyttävä matkakertomus, jossa seurataan napapiiriä idästä länteen: Murmansk, Salehard, Yellowknife, Nuuk, Tromssa ja monet muut tulevat tutuksi, ja siinä samassa törmätään yhteen jos toiseenkin kiinnostavaan tarinaan.
Eräs yksityiskohta tuntuu aina nousevan esiin matkakertomuksissa, joissa vieraillaan Arktisella alueella – erityisesti Siperiassa – nimittäin muistin ja muistojen tärkeys. Stalinin vainot aiheuttivat varsinkin vähemmistökansallisuuksien parissa mittavat vahingot, jonka jälkiä tuskin koskaan saadaan paikattua. Nyky-Venäjällä puolestaan ei mielellään vanhoja muistella, ainakaan virallisen tahon puolelta. Aina löytyy kuitenkin urheita sissejä jotka pitävät yllä jotain yhden naisen museota tai elvyttävät jo lähes kuolleita kieliä. Se, että ruohonjuuritasolla taistellaan unohdusta vastaan on aina upeaa luettavaa, vaikka nykymaailmassa monet tuntuvatkin ajattelevan ettei pienissä kielissä ja kulttuureissa ole paljoakaan säilyttämisen arvoista.
Tällainen työmyyrä tavataan paitsi Siperiassa niin myös Alaskassa, jossa Heikkilä pääsi puhumaan naisen kanssa, joka elvyttää paikallista inuiittikieltä. Erikoista tässä lyhyessä tarinassa on se, kuinka pitkä muisti kyseisellä kielellä on, sillä on nimittäin talletettu tarinoita, joissa annetaan ohjeita, kuinka mammuttia tulee laittaa ruoaksi. Samaa on sanottu Siperian tunguuseista, että heillä on perimätietoa ajalta, jolloin mammutit olivat vielä täällä, miten hullu ajatus! Tässä konkretisoituu se, miten kieli ei ole vain kommunikointia, vaan on itsessään osa elävää historiaa ja kulttuuria. Sitä suurempi sääli on, että vallanpitäjät ovat niin sitkeästi yrittäneet tukahduttaa paikallisia kulttuureja ja kieliä käytännössä koko arktisella alueella.
Jos kulttuureja onkin omittu ja tuhottu kovalla kädellä, niin välillä kulttuurien yhteentörmäyksestä syntyy jotain aivan odottamatonta, ja tässä vaiheessa tarinaan astuvat Pohjois-Amerikan poronhoitajat. 1800-luvun lopulla salametsästäjät olivat tyhjentäneet Alaskan pohjoisosat normaalista riistasta, ja paikallinen inuiittiväestö näki nälkää. Presbyteeripappi Sheldon Jackson ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan päätti, että ongelma ratkaistaan tuomalla Alaskaan poroja ja poronhoitajia.
Ihan lähimailta porokansaa ei kuitenkaan ollut löydettävissä, joten avuksi tarvittiin lopulta saamelaisia. Heidät laivattiin onnistuneesti Atlantin valtameren yli ja vaikeuksien jälkeen he opettivat paikallisille porotalouden ihmeet. Kummallinen tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Poroista tuli hitti sen jälkeen kun niitä saatiin näytille Yhdysvaltoihin Macyn tavarataloihin, ja niin vuonna 1926 kauppaketjun jouluparaatissa oli mukana joulupukki, poroja ja niiden saamelaispukuisia hoitajia. Vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta historiassa kun joulupukki keksittiin yhdistää poroihin, niin aitojen porojen ja joulun yhdistelmä teki nopeasti lähtemättömän vaikutuksen, ja mielikuva jäi ihmisten mieleen – pysyvästi.
Pohjoissuomalainen matkailubisnes on siis paljon Jacksonille velkaa. Rahallisesti erittäin tuottoisaa porojen ja joulupukin yhdistelmää ei olisi olemassakaan, ellei pieni joukko poroja hoitajineen olisi matkannut 1800-luvulla Saamenmaalta Alaskan kautta Macyn jouluisiksi rahastuskoneiksi. Jos jonkin yksityiskohdan muistan tästä kirjasta, niin sen täytyy olla tämä!
Hyväntuulinen tarinointi etenee etsien maailman pohjoisinta pubia ja pohtien islantilaisia hautajaisia, joita vietettiin ensimmäisen ilmaston lämpiämisen vuoksi kadonneen jäätikön muistoksi. Mieleenjäävä on myöskin tarina Norjan Vuoreijan 1600-luvun noitavainoista, joissa massahysteria paisui erityisen karmeisiin mittasuhteisiin. Arktisen maailman jäljillä on siis juuri sitä mitä hyvältä matkakertomukselta odotankin: yllättäviä tarinoita ja kohtaamisia joiden kautta oppii maailmasta jotain uutta. Matkakertomusten sekä viihdyttävän tietokirjallisuuden ystäville Arktisen maailman jäljillä on oikein oivallista luettavaa.