Tämä tieteisseikkailu ja science fiction -klassikko on moni-ilmeisyyden riemuvoitto. Siinä matkaillaan avaruudessa ja pohditaan yhtä ihmiskunnan historian suurimmista (kiista)kysymyksistä, evoluutiota. Samalla se on jännittävä seikkailu ja omalaatuinen rakkauskertomus, josta löytyy myös peittelemättömiä viittauksia kristinuskoon. Ennen kaikkea se kuitenkin on sukellus ihmismieleen, syväluotaava psykologinen koe, joka asettaa kaniininsa kestokyvyn äärirajoille.
Jinnin ja Phylliksen lomaillessa tähdistössä he saavat hyppysiinsä mielenkiintoisen pullopostin. Siinä Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkastaan ”sille avaruuden alueelle jota jättiläismäinen Betelgeuse-tähti ylivoimaisena hallitsee”. Tarkemmin sanottuna planeetalle, jonka ”me kastoimme Sororiksi, sisareksi, sen takia että se muistutti niin suuresti Maata” ja jota erikoisen evoluutionsa seurauksena hallinnoivat apinat; gorillat, orangit ja simpanssit.
Uusi elämä apinoiden alaisuudessa asettaa Odysseuksen taistelutantereelle, jossa alistettu ihminen voi ainoana aseenaan turvautua järjen voimaan. Järjen, jota hänen ei lajinsa edustajana oleteta omaavan ja joka näin ollen ajaa hänet henkilökohtaiseen mielensisäiseen kriisiin.
”Järkytykset olivat murtaneet minun vastarintani. Minä joka olin vuosituhantisen kehityksen luoma mestariteos, joka olin ihminen, syytin poikkeuksellisia kosmisia olosuhteita ja olin sillä hetkellä vakuuttunut että planeetoilla ja taivaassa on enemmän kuin mitä inhimillinen filosofia on koskaan pystynyt kuvittelemaan.”
Kun Odysseus lopulta onnistuu vakuuttamaan naarassimpanssitiedemies Ziran älyllisyydestään, syntyy heidän välilleen molemminpuolista mielenkiintoa herättävä ystävyyssuhde, jonka nojalla Odysseus pääsee eroon villi-ihmisen viitastaan. Hän saa mahdollisuuden kurkistaa apinoiden aivotutkimuslaitokseen, järkyttyy ja valaistuu. Hän ei kuitenkaan ole järkyttyvistä osapuolista ainoa. Tutkimusten edetessä apinayhteiskunta kokee kolauksen. Sen tiedepiirit ajautuvat tarkoin varjellun salaisuutensa äärellä lähes evolutionaariseen kriisiin. Mistä me olemme tulleet ja mihin me olemme menossa? Kumpi oli ensin, apina vai ihminen, ja ennen kaikkea, kuka on se kirkkain tähti, luomakunnan kruunu?
Hetken jo näyttää siltä, että apinoivan yhteiskunnan on vetäydyttävä kuoreensa, alistuttava kohtaloonsa, mutta seuraavassa — ja samalla viimeisessä — kohtauksessa kirjailija palaa taas Jinniin ja Phyllikseen, jotka ovat kääntyneet matkallaan kohti kotia.
”Hän päästi koko purjeen valloilleen, niin että kolmen auringon säteet osuivat kokonaisuudessaan siihen. Sitten hän alkoi käännellä säätövipuja käyttäen kaikkia neljää notkeaa kättään. Phyllis puolestaan karkotti viimeisenkin epäilyksen [älyllisiä ihmisiä kuvailevan petkutuspostin totuudenmukaisuudesta] pudistelemalla tarmokkaasti karvapeitteisiä korviaan, sen jälkeen hän otti esiin puuterirasiansa ja koska oltiin palaamassa satamaan, hän kaunisti kevyellä ruusunpunaisella pilvellä suloisen naarassimpanssin kuononsa.”
Ja siinä me taas olemme: ihmisrotu uhattuna ja alistettuna, mahdollisesti jo olemassaolonsa unhoittaneena. Epäuskottavuudessaan uskottava seikkailu on tullut loppuunsa; lukija on jätetty tietämättömyyden tunteeseen, leijumaan yksin avaruuden ahdistavaan äärettömyyteen.
Suosittelen suuresti. Kaikille.