Mark Bray: Antifa : The Anti-Fascist Handbook

Mark Bray käsittelee teoksessaan väkivaltaista antifasistista aktivismia. Kirjan mukaan antifa ei ole mikään yksittäinen ryhmä, vaan ideologia, jonka mukaan fasismi on objektiivisesti paha ilmiö, joka pitää kukistaa keinolla millä hyvänsä. Antifa onkin ideologinen aktivistitaktiikka, jonka erilaiset äärivasemmistolaiset ryhmittymät omaksuvat, kun he kokevat, että julkisuudessa fasistiset ryhmittymät yrittävät vallata tilaa itselleen.

Heti kättelyssä kirjailija paljastaa puolueellisuutensa: hän on vasemmistolainen ja pitää väkivaltaista antifasismia oikeina tapana kukistaa natsit. Kirjailija kertoo, että hänen taustansa avasi paljon ovia haastattelemaan antifasistisia aktivisteja, antaen kirjalle hyvinkin monipuolisen ensikäden lähdeaineiston niistä filosofisista perusteluista, miksi on aivan ehdottoman oikein hakata natseja.

Kirjassa käytetään sekä historiallisia esimerkkejä että teoreettisia tekstejä sekä haastatteluja, joista kootaan ideologinen oikeutus väkivaltaiselle antifasismille. Kirjailija käy läpi myöskin kaikki vasta-argumentit. Esimerkiksi USA:n tiedusteluorganisaatioihin linkittynyt Stratfor-ajatuspajan terrorismianalyytikko Scott Stewart ei esittänyt omassa esseessään Examining Whether the Terrorism Label Applies to Antifa (2019) sellaisia argumentteja, joita ei tässä kirjassa käytäisi läpi.

Käy ilmi, että oikeutus antifasistiselle väkivallalle perustuu enemmänkin henkilön ideologiaan. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa loogista tapaa saada joku omaksumaan tai vastustamaan antifasistista väkivaltaa, vaan se riippuu ihmisen syvästä psykologisesta maailmankuvasta.

Esimerkiksi kirjassa suoraan sanotaan, etteivät nämä antifasistit ole liberaaleja, vaan “antiautoritaarisia sosialisteja”, mikä on kattonimitys erilaisille ei-hierarkisesti järjestäytyneille äärivasemmistolaisille ideologioille, kuten anarkismi ja autonominen kommunismi. Antifasistiset aktivisti vastustavat vihapuhelakeja ja muita valtiollisia keinoja kukistaa natseja. Haastateltavat aktivistit vastustavat oikeastaan keskusjohtoista valtiota ja poliisia lähes yhtä paljon kuin natseja.

Nämä aktivistit eivät alkuunkaan usko demokraattiseen pluralismiin, sananvapauteen tai muihin liberaaleihin arvoihin. Sen sijaan he uskovat, että todellinen “vapaus” saavutetaan vasta, kun kaikki sortavat hierarkiat on murrettu, kuten kapitalismi, rasismi ja patriarkaatti. Aktivistit uskovat, että nykyinen liberaalidemokratia on vain teatteria, joka toimii ainoastaan keskiluokalle ja rikkaimmille valkoisille heteromiehille. Näille aktivisteille fasismi on vain se kaikista brutaalein yritys rajoittaa demokratia vielä enemmän pelottelemalla hiljaiseksi naiset, sekä etniset ja seksuaalivähemmistöt. Jos siis haluaa puolustaa todellista sananvapautta, on fyysisesti estettävä fasistien rajoittamasta yhteiskunnan heikompiosaisten demokraattisia oikeuksia vaikka maiharin pohjalla.

Syvempi analyysi osoittaa, että väkivaltaisen antifasistien maailmankuva perustuu empirismiin. Ajattelun lähtökohta on toki ideaali, jonka mukaan rasismi ja totalitarismi ovat haitallisia, mutta sen sijaan, että väkivaltainen antifasisti lähtisi muotoilemaan antifasistisia taktiikoitaan abstraktien filosofisten periaatteiden kautta, tämä analysoi liikkeen historiaa ja sitä, minkä havaittiin toimivan ja mikä ei.

Brayn mukaan vetoaminen liberaalidemokraattisiin periaatteisiin kaikkien ihmisten individualistisesta oikeudesta mielipiteisiin, jotka voivat kilpailla tasa-arvoisesti “ideoiden markkinoilla”, ei tepsi väkivaltaiseen antifasistiin, koska tämä ei usko abstrakteihin ideaaleihin, vaan sen sijaan siihen empiiriseen havaintoon, etteivät kaikki ideat ole tasa-arvoisia, eivätkä kilpaille reaalimaailmassa samoilla äänenpainoilla kuin toiset. Esimerkiksi valkoisella keskiluokkaisella heteromiehellä on enemmän resursseja tulla kuulluksi kuin maahanmuuttajataustaisella transsukupuolisella seksityöläisellä, joten on absurdia olettaa, että kummankin ideat kilpailisivat tasa-arvoisesti patrarkaattisessa, rasistisessa, transfobisessa ja taloudellisesti epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Kirjailija vastaakin erilaisiin vasta-argumentteihin pääosin sillä, että käytännön havainnot oikeuttavat antifasistien turpaanvedon. Esimerkiksi yksi vahvimmista argumenteista natsien hakkaamista vastaan on se, että natsit voivat käyttää uhriasemaansa hyväkseen saadakseen suuremmalta yleisöltä sympatiaa. Kirjailija osoittaa, ettei näin ole koskaan käynyt, eikä esimerkiksi edellä mainittu terrorismianalyytikko nosta omassa esseessään esiin yhtäkään tutkimusta, joka todistaisi fasismin kasvaneen alueessa, jossa natseja on hakattu.

Esimerkiksi Suomen Sisun Lapin piirin puheenjohtaja Tuukka Kuru myönsi väkivaltaisen antifasismin toimivan, kun hän kirjoitti Kansalainen-blogissaan: “Mikäli henkilö on valmis hyväksymään mielipiteestään [Etnonationalismi] seuraavat sosiaaliset kustannukset, hän saattaa joutua poliittisen väkivallan uhriksi, hänen asuntonsa ikkunat saatetaan rikkoa ja hänen autonsa sytyttää palamaan. Tämä pelko omasta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ajaa monet säyseämmät [monikulttuurisuus] kriitikot anonymiteetin suojiin, jonka ansiosta julkinen tila jää entistä selvemmin vastapuolen dominoimaksi”.

Ainoa vasta-argumentti, johon tämän kirja ei suoraan vastaa on antirasistien Anti-Defamation League -järjestön väite, että antifasistinen väkivalta voi saada natsit lisäämään omaa väkivaltaisuuttaan, jolloin syntyy vaarallinen kierre. Tähän kuitenkin kirja vastaa epäsuorasti sillä, että antifasistien tarkoitus ei ole vain tapella natseja vastaan kaduilla, vaan hajottaa heidän järjestönsä kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten vakoiluilla, ilmiannoilla ja sabotaasilla. Kirjassa nostetaankin esimerkkejä natsijärjestöistä, jotka jatkuvan kiusaamisen johdosta hajosivat.

Koska väkivaltaisilla antifasisteilla ei ole keskusjohtoa tai muuta byrokraattista hierarkista hallintojärjestelmää, uusnatsien on hyvin vaikea tehdä samaa tuhoa antifasisteille. Kuitenkin mieleeni tuli laitaoikeiston yritys saada Trumpin hallinto julistamaan Antifa terroristijärjestöksi, mikä voisi tehdä välittömästi kaiken antifasistisen toiminnan, jopa rauhanomaisen, laittomaksi. Tämä voitaisiin laskea väkivallan eskalaatioksi, koska mikä onkaan eskaloivampaa kun tuoda valtion koko väkivaltamonopoli vastustajan niskan päälle.

Nostaisin vielä kolmannen vasta-argumentin, joka ei ole kovin vahva mielestäni, mutta silti mielenkiintoinen: väkivaltainen antifasismi on itse asiassa fasismia. Kirjailija vastaa tähän väitteeseen kokonaisella kappaleella, joka jälleen perustuu empiriaan: missään vaiheessa historian aikana mikään antifasistinen liike ei ole kehittynyt totalitaristiseksi. Tämä siitä huolimatta, että kirjassa yksi haastateltavista kertoo väkivaltaisen antifasismin olevan keino radikalisoida nuoria kommunisteiksi tai anarkisteiksi.

Bray osoittaa erilaisilla esimerkkitapauksilla, että kun joltain alueesta tuhottiin natsijärjestö, paikallinen antifasistinen ryhmä joko kuihtui hiljaiseksi klubiksi tai hajosi. Esimerkiksi moni nykyinen väkivaltainen antifasistinen järjestö syntyi vuosina 2015–2016, kun alt-right siirtyi nettifoorumeista kaduille. Vain Euroopassa löytyy vanhempia antifasistisia järjestöjä.

Väkivaltaiset antifasistiset ryhmittymät ovat olemassa niin kauan kuin fasisteja on. Näin todetaan myöskin Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjassa Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016, jossa on kappale koskien 1990-luvulla toiminutta kotimaista antifasistista järjestöä, joka hajosi Joensuun skiniaktivismin loputtua. Nykyään Suomessa ei ole yhtään antifasistista järjestöä. Esimerkiksi antifasismiin omistautunut Varis-verkosto on eräänlainen äärivasemmistolainen tiedusteluorganisaatio, mutta sitä ei ole Sisäministeriön tai SUPO:n johdossa määritelty väkivaltaiseksi järjestöksi.

Brayn kirjassa väitetään myös, ettei ole olemassa tapausta, jossa väkivaltaiset antifasistit olisivat siirtyneet pahoinpitelemään muita poliittisia vastustajia, näin kehittyen terroristijärjestöksi, joka pyrkii väkivalloin monopolisoimaan poliittisen areenan itselleen. Mieleen tulee joitain äärivasemmistolaisia terroristijärjestöjä 1970-luvulla, jotka kertoivat vastustavansa fasisteja (esimerkiksi Punainen armeijakunta), mutta nämä eivät kutsuneet itseään antifasisteiksi, vaan ihan kommunistisiksi “vapautusliikkeiksi”, joiden pääasiallinen tavoite oli vallankumous. Jos haluaa pitää nämä kaksi ryhmittymää erillään, niin silloin tosiaan argumentti väkivaltaisen antifasismin ”fasistisuudesta” on hupsua.

Yhteenvetona kirjan mukaan on turhaa väitellä, onko natsien hakkaaminen “oikein” vai “väärin”, koska argumentit puolesta ja vastaan vetoavat vain tietyntyyppisiin ihmisiin. Se onkin suurin ongelma tässä teoksessa, ettei kirjailija analysoi, miksi väkivaltainen antifasismi vetoaa eniten äärivasemmistolaisiin, mutta ei muiden ideologioiden kannattajiin. Oma hypoteesini on, että fasistit ovat räikeä versio kaikesta, mitä vasemmistolainen inhoaa yhteiskunnasta, jolloin tunteiden kuohuminen avoimeen vihaan on odotettavaa. Samalla koska yhteiskunnassamme on hyväksyttävämpää vastustaa rasismia kuin kapitalismia, moni kokee, että he voivat harjoittaa vasemmistolaisuuttaan väkivaltaisen antifasismin muodossa, ilman että he suoraan uhkaavat ympäröivän yhteiskunnan tukipilareita, kuten kapitalismia.

Lukiessa tätä kirjaa huomaa, että me ihmiset olemme jotenkin rauhoittuneet, koska 1920-30-luvuilla antifasistiset aktivistit puukottivat, ampuivat ja pommittivat fasisteja, jotka vastasivat samalla brutaaliudella. Nykyään on aika harvinaista riehua natseja vastaan tuliaseilla, mutta sellaisiakin esimerkkejä on, kuten tämän vuoden heinäkuussa Washingtonin Tacoma-kaupungin keskitysleiriä vastaan hyökännyt antifasisti.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Bray haastaa käsityksen, että 1920-30-lukujen natsien ja kommunistien väliset katutappelut olisivat edistäneet natsien valtaannousua. Esimerkiksi viime vuonna arvioimani Michael Burleighin Kolmas valtakunta : Uusi historia (2000) väittää, että natsit käyttivät hyväkseen heitä vastaan kohdistettua väkivaltaa uhriutumalla sananvapauden marttyyreiksi, mikä taas heijastui heidän vaalimenestyksessään.

Kuitenkin Brayn mukaan ensinnäkin sen ajan antifasistinen väkivalta oli hyvin vähäistä, koska sekä demarit että kommunistit kielsivät kaiken katutappelun ja keskittyivät riitelemään keskenään. Toiseksi natsit oikeastaan hävisivät kahdet viimeiset vaalit ja vasemmistolaiset voittivat. Jos katutappelut olisivat edistäneet natsien valtaannousua, niin sen pitäisi näkyä vaalimenestyksessä, mutta sellaista ei tapahtunut. Sekä Italian fasistit että Saksan natsit eivät nousseet vaaleilla valtaan, vaan istuva oikeistohallitus nosti heidät hallituskoalitioon, koska eivät halunneet luoda sateenkaarihallitusta vasemmistolaisten puolueiden kanssa.

Tästä kirjailija siirtyykin toisen maailmansodan jälkeiseen antifasismiin, joka on noudattanut samaa kaavaa: joukko äärivasemmistolaisia nuoria halusi hakata natseja, mutta kommunistipuolueet kielsivät heitä hakkaamasta, koska elettiin demokratiassa. Nämä nuoret kommunistit ja anarkistit eivät kuunnelleet vanhempien neuvoja, vaan perustivat omia puolueista erillisiä järjestöjä ja ryhmittymiä, joitten ensisijainen tavoite oli estää fyysisesti natseja ilmaisemasta natsiuttaan kaduilla tai kokoontumasta yhteen.

Yllättävin paljastus on, että oikeastaan Neuvostoliitto ja sen tukemat länsimaiset stalinistiset ryhmittymät eivät taistelleet fasisteja vastaan Espanjan sisällissodassa (jota kutsuttiin sodaksi fasismia vastaan) tai toisessa maailmansodassa, vaan oikeastaan tukivat fasisteja. Tämä fasistien tukeminen oli joko suoraan Neuvostoliiton ja akselivaltojen välistä kaupankäyntiä tai hyökkäämistä mieluummin toisia vasemmistolaisia ryhmiä vastaan kuin natseja. Mainitsematta tietenkin Molotow-Ribentrop -sopimusta. Kirjailija osoittaakin, että on myytti, että Neuvostoliitto olisi ollut antifasistinen valtio, joka lähes yksin kukisti natsit.

Bray korostaa tätä historiallista jatkumoa, jossa äärivasemmistolaiset siirtävät edellisten antifasististen sukupolvien kokemukset nuoremmille, muodostaen ikään kuin ideologisen kansanperinteen, jolla oikeuttaa nykyinen väkivalta uusnatseja vastaan. Bray pyrkii osoittamaan tällä historiallisella jatkumolla, etteivät väkivaltaiset antifasistit ole joukko huumeriippuvaisia työttömiä huligaaneja, jotka vain keksivät yhtenä päivänä pahoinpidellä äärioikeistolaisia.

Mark Brayn Antifa : The Anti-Fascist Handbook on loistava kirja, jos haluaa tutustua väkivaltaisen antifasismin ideologiaan, käytännön aktivismiin ja historiaan. Vaikka teos on avoimesti puolueellinen, kirjailija esittelee melko avoimesti liikkeen historian ja sen erinäisiä ongelmia, kuten se, että monien antifasistien aktivistien on jatkuvasti tehtävä “ideologista työtä”, ettei oma ryhmittymänsä muutu eristetyksi väkivaltakultiksi. Tämä tarkoittaa, että suurin osa väkivaltaisista antifasisteista on muitten sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavien ryhmien jäseniä tai pyrkii omalla ryhmittymällänsä tekemään jotain rakentavampaa, kuten järjestää ruokaa pakolaisille ja niin edelleen.

Suurin kritiikki, jonka keksin kirjan argumenteille on se, että vaikka tähän päivään saakka antifasistinen väkivalta ei ole eskaloitunut hallitsemattomaan väkivallan kierteeseen, ei tarkoita ettei niin voisi käydä hetkellä millä hyvänsä. Historia on loputon ja olosuhteet muuttuvat jatkuvasti.