Jean-Paul Sartre: Anti-Semite and Jew : An Exploration of the Etiology of Hate

Jean-Paul Sartren Anti-Semite and Jew: An Exploration of the Etiology of Hate on ranskalaisen eksistentialistisen filosofin yritys tutkia, mikä on juutalaisvihan psykologinen ja filosofinen alkuperä.

Tämä kirja julkaistiin vuosi toisen maailmansodan jälkeen, joten sille oli tilausta. Miten holokaustin kauhut olivat ylipäätänsä mahdollisia ja miten sen toistuminen voidaan estää? Monet kysyivät näitä kysymyksiä ja Sartre päätti vastata.

Sartre kirjoitti tämän lyhyen kirjan kaikille, joten se on aika helppolukuinen. Kirjailija käyttää filosofiaa, psykologiaa, omaa kokemusta ja historiaa kartoittaakseen ne psykologiset ideat ja mielikuvat, jotka muodostavat rasistin maailmankuvan. Kirja kirjoitettiin pääosin tutkimaan juutalaisvihaa, mutta sen periaatteet soveltuvat kaikkeen rasismiin.

Pelottavinta tässä kirjassa on sen viiltävä ajankohtaisuus. Luulisi, että holokaustin jälkeen antisemitistit vaihtaisivat taktiikoita, olisivat hienovaraisempia eivätkä huutaisi ihmisten päälle, että juutalaisia tulisi kaasuttaa.

Tässä minä ja kaikki muut olimme väärässä. Sartre paljastaa, että jo ennen toista maailmansotaa antisemitistit olivat ovelia. Antisemitismi oli yhtä salakavalaa kuin nykyinen muslimiviha. Harvat antisemitistit puhuivat avoimesti juutalaisten tappamisesta, vaan he pyrkivät vihjailemaan ja generalisoimaan vihansa kohdetta.

Jo silloin tiedettiin rasismin olevan väärin. Meille on jotenkin tullut anakronistinen käsitys kulttuuristamme, että rasismi on ollut ennen avoimempaa. Ei se ollut, vaan se oli juuri samanlaista pelkurimaista ilkeyttä kuin nykyään. Historiankirjoitus on vain korostanut rasismin brutaalimpia puolia, mutta arkipäivän kahvipöytärasismi oli tismalleen yhtä huolettoman salakavalaa kuin nykyään.

Lukiessani tätä kirjaa uskoni ihmiskuntaan mureni vähän lisää. Sitä olettaa, että olisimme oppineet jotain holokaustista, mutta ei. Näköjään muutama vasemmistoälykkö tajusi jotain, mutta ei kukaan sellaisia hippejä kuuntele.

Sartren kuvaus antisemitismistä on niin ajankohtainen, että minun piti kääntää kirja ja katsoa uudelleen, milloin se on kirjoitettu. Tässä kirjassa kuvaillaan ilmiötä, jota me nykyään kutsumme ”trollaukseksi”. Rasisti kätkee vihansa vitseihin ja absurdeihin kertomuksiin, jolloin on hyvin vaikeaa todistaa, että hän vakavasti vihaa juutalaisia.

Toinen oivallus tässä kirjassa on, että antisemitisti on tietoinen, että hän on väärässä. Antisemitisti on valinnut vihata juutalaisia, koska se on ainoa tapa, jolla hän pystyy tuntemaan itsensä paremmaksi kuin muut.

Yleensä antisemitisti on keskiluokkainen mies, jolla on rahaa, mutta ei tarpeeksi omistaakseen maata tai tehtaita. Hän on siinä tuloluokassa, jossa hänellä ei ole omaa luokkaidentiteettiä, kuin työläisillä. Jostain identiteetti on luotava ja paras tapa on määritellä itsensä muiden kautta.

Antisemitisti määrittelee itsensä lähellä olevan vähemmistön kautta, jolloin hänestä tulee rehellisyyden, itsehillinnän ja valkoisen eurooppalaisen sivistyksen edustaja ja juutalaisista kaikki paha. Rasisti, joka ei omista mitään konkreettista tai henkistä, korvaa omistajuuden puutteen kokemuksella, että hänellä on etuoikeus isänmaahansa, työpaikkoihin ja sen pääomaan. On vain hävitettävä juutalaiset, maahanmuuttajat, kommunistit ja homot ja hän pääsee käsiksi siihen, joka muka kuuluu vain hänelle. Kuulostaa tutulta, eikö vain?

Samaan aikaan antisemitisti tietää, miten absurdi hänen juutalaisvihansa on, joten hän alkaa keksiä kaikenlaisia tarinoita, miksi hän vihaa juutalaisia. Koska antisemitisti tietää sisimmässään olevansa väärässä, hän ei ota vakavasti rasismikeskustelua, vaan hän voi valehdella ja puhua ristiin aivan vapaasti, koska hänelle totuus ei ole tärkeää.

Samalla vastapuoli eli antirasisti yrittää olla johdonmukainen ja pitää kiinni totuudesta ja faktoista. Antirasisti häviää keskustelun, koska tämä joutuu purkamaan auki rasistin sekoilun. Samalla yleisössä ne, jotka ovat taipuvaisia rasismiin, kääntyvät rasistin puolelle, koska tämä vaikuttaa olevan ainoa keskustelijan osapuoli, joka esittää väitteensä itsevarmasti, kun taas antirasisti yrittää todistaa ne vääräksi.

Rehellisen keskustelun asetelma käännetäänkin päälaelleen. Rasisti ei pelkää vaikuttavansa ulkopuolisten silmissä hullulta tai idiootilta esittäessään väitteensä, koska jo se, että hän esittää väitteensä ensimmäiseksi, luo asetelman, jossa antirasisti joutuu vastaamaan eikä päinvastoin.

Oikeassa rehellisessä dialogissa väitteen esittäjän on todistettava väitteensä, mutta rasisti hyppää tämän kohdan yli kehystämällä väitteensä puoli-ironiaan ja epämääräisiin vihjailuihin, jotka antavat vaikutelman itsevarmuudesta ja rentoudesta, ilman että tarvitsee todellisuudessa sanoa mitään konkreettista. Tämä hyökkäävä itsevarmuus on joidenkin mielestä vakuuttavampaa kuin väitteitä korjaava ja purkava osapuoli, joka on sitoutunut totuuteen.

Esimerkiksi antisemitisti hyökkää väittäen että juutalaisia upseereita on liikaa, jolloin sen sijaan, että antirasisti kysyisi, miksi tämä olisi ongelma, antirasisti yrittääkin todistaa, että ei niitä juutalaisia ole niin paljon. Rasisti on jo voittanut, koska hän onnistui vyöryttämään todistuksen taakan antirasistille. Tätä taktiikkaa käytetään yhä. Sitä kutsutaankin juuri keskustelun oletuslähtökohdan määrittelemiseksi.

Sen sijaan, että keskustelun osapuolet aloittaisivat yhteisesti hyväksytystä lähtökohdasta, rasisti valitseekin puheellaan sen oletuksen, mistä keskustelu aloittaa, jolloin antirasisti joutuu kuluttamaan runsaasti aikaa purkaakseen oletuksen, jos edes hän ehtii tajuta sen, että keskustelu on kehystetty täysin vääriin premisseihin.

Antisemitismi, kuten rasismi yleensäkin, ei perustu ennakkoluuloon ja muukalaiskammoon, vaan valtaan. Kirjailija kuvaa, miten kovemman luokan natseilla oli ennen kristalliyötä juutalaisia ystäviä. Rivinatseille ongelma eivät olleet yksittäiset juutalaiset vaan mielikuva siitä, että jossain oli juutalaisten salaliitto.

Rasistilla voi olla se kuuluisa musta kaveri, mutta se ei estä rasistia olemasta rasisti. Rasisti tietää, että kaikki hänen vihaamansa etnisen vähemmistön jäsenet eivät ole pahoja, mutta hän ei välitä tästä faktasta, koska hän uskoo abstraktiin ideaan homogeenisestä vähemmistöstä, joka yrittää tuhota kansakunnan.

Abstrakti siinä mielessä, että idea homogeenisesta vähemmistöstä on jossain ajatusten taustalla, mutta ei koskaan näkyvissä. Tämä mielikuva onnistuu olemaan rasistin mielessä samaan aikaan kuin tämän vähemmistöä edustava kaveri, joka ”ei ole kuin ne muut”. Rasisteilla toimiikin Orwellin nimeämä ”kaksoisajattelu”.

Rasistin mielessä jossain on aina pahoja juutalaisia ja heidät on hävitettävä. Sartre tarkentaa vielä, että rasisti ei koskaan edes itselleen tunnusta, että hän haluaa tappaa kaikki juutalaiset, vaan hän haluaa vain, että heitä ei ole.

Koska rasisti ei kyseenalaista omaa ajatteluaan, hän ei pohdi oman rasisminsa seurauksia ja näin hän voi ollakin juutalaisen tai mustan hyvä ystävä, koska hän uskottelee itselleen että ”ne muut on hävitettävä”.

Antisemitisti voi lietsoa vihaa juutalaisia vastaan, miettimättä konkreettisesti, miten heidät kadotetaan maasta. Tämä selittääkin, miksi alun perin Natsi-Saksassa argumentoitiin juutalaisten pakkosiirtoa ja vasta toisessa maailmansodassa päädyttiin ”lopulliseen ratkaisuun”. Tämä myöskin selittää, miksi nykyään avoin äärioikeistolainen voi loukkaantua siitä, että häntä haukutaan natsiksi. Hän itse ei huomaa, miten sairas ja murhanhimoinen hän on.

Esimerkiksi huhtikuussa 2018 Helsingissä ravintola Kaisaniemessä pidettiin kansainvälinen äärioikeistolainen kokous, johon osallistui perussuomalaisia ja Suomen sisun jäseniä. Kun puhuin tapahtumasta Twitterissä, jotkut ihmiset tulivat esittämään närkästystään, kun kutsuin tapahtumaan osallistuneita ”natseiksi”. Närkästyjien mielestä juutalaisvastaisuus, rotuerottelun, eugeniikan ja valkoisen etnovaltion kannattaminen eivät tee ihmisestä natsia, vaan jotain muuta, jota ei haluttu avata.

Nämä ihmiset tiesivät, että natsismi on väärin, koska kulttuurissamme on määritelty natsit ”pahoiksi” mutta nämä ihmiset eivät tunne olevansa pahoja, joten eivät he voi olla natseja. Nämä ihmiset ihan tosissaan eivät tajunneet, että jos kannatat tapahtumaa, johon osallistuu kirjaimellisia kansallissosialisteja ja rotutohtoreita, joilla on yhteyksiä KKK:hon, silloin on mitä suuremmalla todennäköisyydellä natsi.

Jos huomaat olevasi tapahtumassa, missä puhujat puhuvat valkoisen herrarodun kunnian palauttamisesta, ehkä on aika uudelleenarvioida elämänvalintojasi, eikä keksiä tekosyitä.

On harmillista, että tätä kirjaa ei ole suomennettu, koska se on erinomainen opas siihen, mitä rasismi on ja miten se ilmenee. Mikään ei ole muuttunut siitä asti, kun tämä kirja julkaistiin. Ainoa asia on rasismin kohde. Nykyään ei ole salonkikelpoista puhua ”raiskaavista juutalaisista” tai ”liian nopeasti lisääntyvistä juutalaisista” vaan nyt vihan kohde ovat muslimit. Mutta esimerkiksi Suomi Ensin ja Suomen Sisu yhä lietsovat juutalaisvihaa.

Onkin kamalaa tajuta, että vaikka ei olisi olemassakaan islamilaista terrorismia, silti muslimeja vihattaisiin. Juutalaiset eivät terrorisoineet Eurooppaa juutalaisuuden nimissä, mutta se ei pelastanut heitä kansanmurhalta. Rasisti vain keksii tekosyitä demonisoida vähemmistöjä, jotta voisi tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Esimerkiksi 1900-luvulla juutalaisia demonisoitiin samaan aikaan suurkapitalistisina riistäjinä, että kommunistisina terroristeina.

Jokaisen antirasistin ja tavallisen ihmisen tulisi lukea tämä kirja. Se on lyhyt ja helppolukuinen. Me tiedämme jo mihin rasismi lopulta johtaa ja sen toistuminen on estettävä.