Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Halusin olla osa laumaa, ja sitten taas en. Sama toistui kotona, ystävien kanssa, työtehtävissä, kaikkialla. Pikku hiljaa olin oppinut tunnistamaan keinahteluni. Mutta väsyin nopeammin kuin muut. Väsyin hymyilemään, väsyin pidättelemään suorasukaisuuksia, väsyin rekisteröimään uusien elämysten tulvaa. Keskustelut, ilmeet, eleet ja tauot jäivät pyörimään päähäni. Muistin kaiken kronologisesti ja yksityiskohdittain, liian tarkkaan.”
Anja Snellmanin uusi romaani Antautuminen kertoo elämästä erityisherkkyyden ehdoilla. Se kertoo maailmasta, johon herkän ja erilaisen on vaikea sopeutua, sosiaalisista kuvioista, työ ja perhe-elämän paineista ja odotuksista. Snellman, joka on viime vuosina opiskellut psykoterapeutiksi, on omaksunut käsitteen yhdysvaltalaiselta professori Elaine N. Aronilta. Aronin teoriat ovat herättäneet paljon huomiota meillä Suomessakin, jossa monet erityisherkkyyden piirteet tuntuvat olevan kuin suoraan niin kutsutusta kansanluonteestamme: vahva havainnointi- ja eläytymiskyky, mutta huono kuormituksen ja sosiaalisten paineiden sieto.
Anja Snellman kertoo romaanissaan kirjailijan kasvutarinan pikkutytöstä keski-ikään saakka: lapsuus Kalliossa, tuskalliset kouluvuodet, kirjallisuuden opintoja, oma esikoisteos, josta tulee kirjallinen sensaatio ja jonka tekijää aletaan kutsua vaikkapa punkin papittareksi. On vaikeita seurustelusuhteita, muutto maalle ja sieltä pikapuoliin takaisin Helsinkiin. Nuoruuden kirjailijaystävä, joka masentuu ja tekee myöhemmin itsemurhan. Avioliitto kuuluisan kirjailijan pojan kanssa, kaksi tytärtä, ja sitten ero, kun kertoja löytää kaikkinielevän rakkauden rockmuusikon kanssa. Kuulostaako tutulta?
Snellman ei ole pyrkinytkään peittelemään oman elämänsä esikuvallisuutta Antautuminen-kirjassa, ja näin sitä voidaankin sanoa avainromaaniksi, etenkin kun kannessakin on kirjailijan itsensä lapsuudenkuva. Mutta ei tätä kirjaa tirkistelynhalusta kannata lukea, siinä suhteessa se ei tuo Snellmanin kirjailijakuvaan mitään sellaista uutta, jota ei olisi voinut hänen aiemmista teoksistaan tai lehtihaastatteluistaan saada tietää.
Sen sijaan kirja puhuu kauniisti herkkyydestä sekä aistien että sosiaalisen maailman tasolla. Kirjan kertojaminä haluaa lapsesta asti toisten seuraa, mutta ei sitä saa, koska on jollain oudolla tavalla erilainen. Tyttöjen elämän kaverikiemurat tuntuvat vierailta, eikä tämä sosiaalisen elämän vaikeus ota väistyäkseen vaikka hänestä tulee kuuluisa kirjailija: yhä vain small talk tuntuu mahdottomalta ja ystävyyssuhteiden hoito rasitukselta. Ihmiset ylipäänsä tuntuvat rasitteilta, jollei heitä toisaalta tarvitsisi niin paljon. Ja välillä on saatava olla ehdottoman yksin. Näiden piirteiden kuvaaminen voisi tuntua eräänlaiselta oman luonteensa romantisoinnilta ja itsekorostukselta, jollei kertoja olisi niin rehellinen: hän myöntää olevansa kohtalaisen hankala ihminen, kateellinen, mustasukkainen, itsekäs, helposti kyllästyvä ja pitkästyvä, suorasukainen möläyttelijä.
Snellmanin kirjoitustyylissä minua on joskus ärsyttänyt sen maneerinen ylitsepursuavuus ja toistuvasti hyökyvät luettelot milloin mistäkin. Tässä kirjassa luettelointi on minusta selvästi vähäisempää kuin joissakin aiemmissa teoksissa; ehkäpä kirjailija on kanavoinut sen tarpeen lukujen otsikoihin, jotka ovat hengästyttävästi yhteenkirjoitettuja ominaisuuksia kertojaminän eri puolista, ja niissä hän osoittaakin verratonta mielikuvitusta – onko se aina niin, että itsestään keksii helpoimmin juuri negatiivisia ilmaisuja?
Joku kyynikko voisi tietysti todeta, että Snellman on tavoilleen uskollisena löytänyt taas uuden muodikkaan aallonharjan, jolla ratsastaa. Mutta tällä kertaa minä en ole se kyynikko. Antauminen oli hieno kokemus, ehkä nopeasti luettu mutta pitkäksi aikaa ajatuksia herättävä.
