Mikä tekee tekstistä myyttisen?
Kerran lasna ollessain istuin vanhan mustavalkotelkkarimme ääressä, kun juhlavin sanankääntein kuulutettiin alkavaksi elokuvasovitus Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa. Mistä lie mieleeni johtunut, mutta käännyin kysymään isältä, onko kyse jostain lastenohjelmasta. Isä hymähti ja pudisti päätään: ”No ei Anna Liisaa sentään ihan lastenohjelmaksi voi sanoa.”
Itse elokuvasta en muista juuri mitään enkä ole varma, aloinko edes seurata sitä. Isän vastaus jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Jotenkin Anna Liisa kasvoi edustamaan aikuisten maailman pimeää puolta, salaisuutta, josta ei pidä puhua mutta jota ei voi unohtaakaan.
Varttuessani jouduin täydentämään Canthin tuntemustani, mutta ensikosketustani Anna Liisaan en tullut syventäneeksi. Ylipäätään realismi ei tyylisuuntana minua puhutellut, ja Työmiehen vaimo tai Kauppa-Lopo saivat Canthin vaikuttamaan enemmän suffragettijulistajalta kuin kaunokirjailijalta. Anna Liisan arvoitus olikin päässyt pahasti pölyyntymään, kun yllättävä risteytys Federico García Lorcan Veren häihin käynnisti pölynimurin.
Anna Liisan (1895) nimihenkilö on kuuliaisiinsa valmistautuva hyvämaineinen talontytär, jota piinaa muutaman vuoden takainen salattu synti: hän on tappanut aviottomana syntyneen vauvansa. Näytelmän lukijalle (tai katsojalle) rikos selviää pian, ja päähuomion vie Anna Liisan pyristely paljastumisuhan ja tunnontuskien pihdeissä.
Canth ei osoittele ketään sormella, vaan kuvaa jäyhän talonpoikaisyhteisön ihmisiä vivahteikkaasti hyveineen ja heikkouksineen. Vuorosanojen vanhanaikainen kieli tarjoaa riemastuttavia löytöjä: ”Mitäs hän vöhnii joutavia!”
Näytelmän aihe ei ole juuri vanhentunut. Nykyään puhuttaisiin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja naisen tuskailusta madonnan ja huoran roolien ristitulessa, mutta ongelmistot olivat hyvinkin tuttuja jo vuosisata sitten.
Rakkaus ja himo, syntymä ja kuolema, oikea ja väärä – johan siinä ovat kunnon myytinkin ainekset kasassa.