Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ovatko ihmiset ainoa laji, jolla on kieli, on kysymys, jota on etologian piirissä pohdittu jo hyvän aikaa. Sanotaan se heti, että Eva Meijerin Animal Languages ei pyri antamaan tähän kysymykseen mitään yksiselitteistä vastausta, mutta kirja kuitenkin osoittaa, että kysymys ei ole lainkaan niin hullu kuin voisi ensi alkuun kuvitella. Mitä enemmän eläinten kommunikaatiota on tutkittu, sitä monimutkaisempaa sen on osoitettu olevan.
Hyvä esimerkki ovat preeriakoirat, joilla on tunnetusti erilaiset varoitushuudot eri petoeläimille. Mutta ei siinä kaikki; preeriakoirat pystyvät myös kuvailemaan hyvin yksityiskohtaisesti, miltä lähestyvä vihollinen oikein näyttää. Ihmisen tapauksessa preeriakoira pystyy esimerkiksi ilmaisemaan kuinka suurikokoinen ihminen on, minkä väriset vaatteet tällä on, onko ihmisellä mukanaan ase ja miten nopeasti ihminen lähestyy.
Preeriakoirat käyttävät kommunikoinnissaan verbejä, substantiiveja ja adverbejä ja ne kykenevät myös ilmaisemaan epämääräisiä asioita, kuten ”ovaalinmuotoinen tuntematon uhka”. Biologi Con Slobodchikoff, joka on tutkinut preeriakoirien kommunikaatiota jo vuosia, on henkilökohtaisesti sitä mieltä, että voimme preeriakoirien kohdalla todellakin puhua kielestä.
Vanha oletus on ollut, että eläimet kykenevät viestimään toisilleen lähinnä yksittäisiä sanoja ilman minkäänlaista kielioppia. Oletus on johtanut siihen, että kieliopin mahdollisuutta on useimmilla eläimillä alettu tutkimaan vasta aivan hiljattain. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että eri eläinlajien käyttämä kielioppi välttämättä muistuttaisi ihmisten kommunikaatiota. Karibian riuttakalmarit viestivät toistensa kanssa monimutkaisten väriyhdistelmien kautta ja mehiläisten kielioppiin kuuluvat visuaalisten signaalien lisäksi erilaiset liikkeet, tuoksut ja maut. Ehkä hieman yllättäen lepakoilla vaikuttaa olevan ihmisten jälkeen kaikkein monimutkaisin ääneen perustuva kommunikaatio ja niiden laulut ovatkin rakenteeltaan kovin samanlaisia kuin ihmiskielten lauseet.
Kannattaako lepakoiden – tai muiden eläinten – ”kieltä” verrata ihmisten kieliin, on kuitenkin toinen kysymys. Kenties oma tapamme kommunikoida on täysin uniikki, mutta siinäkin tapauksessa tämä kysymyksen asettelu helposti johtaa meidät harhaan ja estää meitä näkemästä niitä tapoja, joilla joku toinen kommunikaation muoto voi olla jollain toisella tapaa täysin uniikki. Suuri kysymys ei siis kenties olekaan voiko eläimillä olla kieli, vaan mitä kieli itsessään on ja voi olla.
Kysymys on luonteeltaan filosofinen, joten Meijer lähestyy kirjassaan kielen olemusta myös filosofian kautta; Martin Heideggerin ja Ludwig Wittgensteinin ajatukset kielen olemuksesta tulevat erityisen tutuksi. Siitäkään huolimatta kirja ei ole erityisen raskas vaan kokonaisuutena pikemminkin hyvin kevyellä otteella kirjoitettu. Hyvänä puolena Animal Languages sopii erinomaisesti ihmiselle, joka ei ole aikaisemmin tutustunut aiheeseen. Sen sijaan lukija, joka haluaisi syventyä aiheeseen pinnallista katsausta enemmän, saattaa hieman pettyä. Kirjassa ei nimittäin keretä syventyä mihinkään tiettyyn eläinlajiin tai kommunikaation muotoon kovinkaan syvällisesti ennen kuin jo pyyhälletään seuraavaan. Keveydestään huolimatta kirja on kuitenkin oikein nautittava lukupaketti, joten jos aihe kiinnostaa, niin tästä kannattaa aloittaa.
Kirja on julkaistu myös suomeksi nimellä Mistä valaat laulavat? : eläinten kiehtova kieli (Art House, 2018).