Michael S. Kimmel: Angry White Men : American Masculinity at the End of an Era

Jos on tarkkailut amerikkalaisia uutisia, on huomannut, että viime aikoina suurin osa maata riivaavista terroristeista, joukkosurmaajista ja poliittisista ääriliikkeistä koostuu valkoisista miehistä. Miksi niin moni valkoinen amerikkalainen on niin vihainen, että on valmis vallankumoukseen tai massamurhaan? Michael S. Kimmelin vuonna 2013 julkaistu tietokirja Angry White Men : American Masculinity at the End of an Era antaa vastauksen tähän.

Kirjailijan mukaan on todella outoa, että jos massamurhaaja on valkoinen, tämä kuitataan mielisairaaksi ja se siitä. Samaan aikaan jos jokin vähemmistön edustaja tekee samaa, yhtäkkiä ihonväri muuttuukin yhdeksi tekijäksi.

Aletaan puhua islamilaisesta, aasialaisesta, afroamerikkalaisesta tai meksikolaisesta kulttuurista ja mikä niissä voisi aiheuttaa miehen pimahtamisen. Kimmelin mukaan USA:ssa valkoisuus on näkymätön etninen merkitsijä, joka ei sisällä mitään mielikuvia tai kulttuureja. Tämä kirja on yritys korjata tämä näkemys.

Koko kirja pyörii ”loukkaantuneen etuoikeuden” (englanniksi aggravated entitlement) teorian ympärillä. Tämän teorian mukaan valtaryhmään kuuluvilla on kokemus, että heillä on etuoikeus asioihin ja kun he eivät saa näitä asioita tai niitä kyseenalaistetaan, he kokevat oikeutensa loukatuksi.

Tämä henkisen loukkaantumisen tunne aiheuttaa masennusta, ahdistusta, vihaa ja pahimmassa tapauksessa aggressiota. Valkoinen iho itsessään ei aiheuta valkoisten amerikkalaisten miesten sekoamista, vaan heidän valtaväestön statuksen tuomat mielikuvansa.

Kirjailijan mukaan vaikka suurin osa valkoisista miehistä ei olekaan rikkaita tai tunne olevansa valta-asemassa, he alitajuisesti tuntevat olevansa oikeutettuja kaikkiin yhteiskunnan etuihin. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että jokainen valkoinen mies odottaa lakien, instituutioiden, naisten ja vähemmistöjen palvelevan juuri heitä.

Vaikka yksittäinen valkoinen mies ei koskaan saisi töitä tai menestyisi elämässään, hänellä on kulttuurinen odotus, että yhteiskunnan edut ”kuuluvat” hänelle ja ”odottavat”, että hän pääsee niihin käsiksi. Naisilla ja vähemmistöillä ei ole näitä tunteita tai kulttuurisia odotuksia, koska heitä on sorrettu useiden sukupolvien ajan.

Kirjailijan mukaan nyt ajat ovat muuttuneet. Vähemmistöt ja naiset ovat saaneet verellä, hiellä ja kyynelillä samat oikeudet kuin valkoiset heteromiehet ja yhteiskunta on tasa-arvoisempi kuin koskaan. Tämä tarkoittaa, että ensimmäisen kerran satoihin vuosiin valkoisten heteromiesten on oikeasti kilpailtava yhteiskunnan resursseista muiden ihmisryhmien kanssa.

Kirjailija toteaakin, että viimein elämme todellisessa meritokratiassa, missä paras ihminen saa työpaikan tai ylennyksen. Mutta tämä todellinen meritokratia tarkoittaa, että valkoinen heteromies ei aina voita. Kun on sukupolvien aikana vain voittanut, niin yhtäkkinen häviö ei tunnukaan kivalta.

Tämä häviön tunne on koskettanut erityisesti alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä, jotka on kasvatettu sosiaalisen nousun odotuksilla. Samaan aikaan kun eri ihmisryhmien tasa-arvo on lisääntynyt, USA:n taloudellinen rakenne on muuttunut uusliberalistiseksi. Tämä tarkoittaa, että julkisia menoja on supistettu, valtion yhtiöitä on ulkoistettu, ammattiliitot on joko murskattu tai heikennetty, pankkiala on vapautettu ja työmarkkinat ovat pirstaloituneet.

Tämä tarkoittaa, että alemman keskiluokan ja pienyrittäjän on nykyään vielä vaikeampaa nousta sosiaalisesti kuin aiemmin ja oikeastaan heidät elinolosuhteensa ovat heikentyneet. Tämä ihmisryhmien tasa-arvon nousu, yhdistettynä taloudellisen epätasa-arvon jyrkkään kasvuun, ovat luoneet suoran ristiriidan valkoisen miehen kulttuuristen odotusten kanssa. Ristiriita on purettu joko kyseenalaistamalla vanhat miehiset arvot tai takertumalla niihin vielä tiukemmin, mikä on sitten heijastunut poliittiseen radikalisointiin.

Kirjailija nostaa esiin haastatteluista miten radikalisoituneet valkoiset miehet valittavat, että ”ennen koko maailma oli pukukoppi, mutta nyt ei edes pukukoppi ole enää pukukoppi”, viitaten locker room talk -termiin. He tarkoittavat sitä, että miehet eivät voi enää julkisesti olla rasistisia, homofobisia tai sovinistisia, koska he joutuvat jakamaan julkiset tilat naisten, etnisen vähemmistöjen ja homojen kanssa, joita on kunnioitettava.

Toinen esimerkki, jonka kirjailija nostaa esiin, on valitus siitä että ”mustat naiset ovat vieneet työpaikkamme” tai ”olemme menettäneet maan feministeille ja vähemmistöille.” Kirjailija kysyy, mistä lähtien USA on ollut ”vain” valkoisten miesten maa ja mistä lähtien joku työpaikka on ”kuulunut” valkoiselle miehelle.

Kimmel purkaa näiden lausuntojen takaisia oletuksia ja paljastaa, miten loukattu etuoikeus radikalisoi näitä miehiä.

Otin tämän kirjan luettavakseni, koska siinä tutkittiin poliittisia ääriliikkeitä, jotka ovat oma kiinnostuksenkohteeni. Käsittelen tässä vähän niitä oivalluksia, mihin kirjassa päädyttiin. Ensimmäinen on, että nämä liikkeet pyörivät ylimaskuliinisten mielikuvien ympärillä, jotka heijastuvat tietynlaisen oikeistolaisen politiikan kannattamisena.

Kirjailijan mukaan äärioikeistolaiset liikkeet kannattavat vanhentunutta käsitystä vahvasta ja itsenäisestä heteromiehestä, joka yksin pystyy ratkaisemaan voimalla ja päättäväisyydellä kaikki ongelmat. Kuitenkin yhteiskunta on muuttunut, eikä uusliberalistisessa järjestelmässä tarvita enää fyysisesti vahvoja uudisraivaajahenkisiä miehiä.

Koska nämä miehet uskovat tähän vanhentuneeseen mielikuvaan, he olettavat että vika ei ole heissä tai muuttuneessa taloudellisessa rakenteessa, vaan siinä että hyvinvointivaltio on kasvanut liian suureksi. Hyvinvointivaltiota aletaankin vastustamaan, koska koetaan, että naiset pärjäävät ilman miestä (vaikeampi päästä avioon naisen kanssa) ja mustat ryöstävät sekä ”heidän” verorahansa, että naisensa.

Tämä oletus ajaa äärioikeistoa äänestämään heitä itseään heikentävän uusliberalistisen politiikan puolesta. Esimerkiksi kirjan mukaan suurin osa haastateltavista äänesti George W. Bushia, koska uskoivat tämän ”karsivan hyvinvointivaltion”.

Hyvinvointivaltiota karsittiin ja moni Bushia äänestänyt jäi työttömäksi, ylivelkaantui ja menetti vuoden 2008 talouskriisissä omaisuutensa. Nämä miehet eivät kuitenkaan kokeneet, että syypää oli uusliberalistinen politikka, vaan että Bushin hallinto oli feministien, juutalaisten, naisellistuneitten miesten tai ”kulttuurimarxilaisten” valtaama.

Nämä valkoiset miehet alkoivatkin uskottelemaan itselleen että kunhan valkoiset heteromiehet saisivat suuryritykset ja valtion hallintaansa, uusliberalistinen politiikka hyödyttäisi myöskin alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä.

Kimmel kuitenkin osoittaa, että jo nyt valkoiset heteromiehet ovat enemmistönä USA:n hallituksessa ja suuryritysten johtokunnissa. Mutta kirjassa käsitellyt miehet ovat jo niin syvällä radikalismissa ja epätoivossa, että he yrittävät äänestää koko ajan äärimmäisempää poliitikkoa valtaan tai suorittamaan terrori-iskuja vähemmistöjä vastaan. Onkin hurjaa, että tämä kirja ennusti presidentti Trumpin nousun!

Kimmel omistaa kokonaisen luvun vain tutkiakseen ja purkaakseen miesasiamiesten ideologiaa. Tämä ääriryhmä on kaikista kummallisin. Kirjailijan mukaan miesasiamiehet elävät jatkuvassa ristiriidassa, jossa he samaan aikaan haluavat ”palata” aikaan, jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia”, mutta myöskin he valittavat, että miehiin kohdistetaan liikaa odotuksia perheen elättäjänä, työntekijänä ja suojelijana.

Miesasiamiehet haluavat siis samaan aikaan sekä vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja että purkaa ne. Tämä ylitsepääsemätön ristiriitaisuus ratkeaa vielä suuremmalla radikalisoinnilla, jossa uskotellaan itselle, että naiset ovat ottaneet haltuun valtion, joka ”naisellistaa” miehen ja antaa ”tämän” verorahat naiselle kulutettavaksi. Miesasiamiehet kannattavatkin hyvinvointivaltion purkamista ja naisten oikeuksien kumoamista, jotta miehet olisivat ”jälleen tasa-arvoisia”.

Kimmel menee vielä syvemmälle miesasiamiesten teksteihin kuin mihin minä olen koskaan uskaltanut. Hän paljastaa sellaista kuonaa, mikä nosti karvani pystyyn. Esimerkiksi blogissani käsittelemäni William Farrell on kirjoittanut muitakin tekstejä kuin arvioimani Myth of Male Power -kirjan. Kimmel nostaa esiin Farrellin teorian, jonka mukaan seksuaalinen ahdistelu, raiskaus ja pedofilia ovat oikeasti osoitus naisten ja tyttöjen vallasta miestä kohtaan.

Farrellin mukaan seksuaalisen ahdistelun uhri saa ahdistelijalta ”arvostuksen osoituksen” ja samalla lahjaksi työpaikkaylennyksen tai jos on lapsi, niin leluja ja uusia vaatteita. Jos naiset ja tytöt saavat lahjoja ahdistelijoiltaan, he eivät voi olla uhreja, vaan taitavia viettelijättäriä, jotka käyttävät seksuaalista valtaansa avutonta miestä kohtaan.

Sitä luulisi, että olisin paatunut lukiessani jokaisen sekopäisen vihaideologian kirjoittaman manifestin, mutta ei. Yllätyin itsekin, miten kauttaaltaan järkyttynyt olin lukiessani tässä kirjassa siteerattuja julistuksia ja mielipiteitä. Oikeasti, kuka normaali ihminen keksii, että tyttölasten raiskaus on osoitus ”etuoikeudesta”?! Teki mieli löytää käsiini näitä mielipiteitä esittäneitä ihmishirviöitä ja ravistella heitä ja kysyä ”mitä teitä vaivaa?!” Onneksi tämä kirja yrittää vastata tähän kysymykseen väkivallattomasti.

Kirjailijan mukaan internetin verkkoyhteisöt eivät itsessään radikalisoi ihmisiä kannattamaan naisten raiskaamista ja afroamerikkalaisten tappamista, vaan oman miehisyyden korostaminen on syypää. Kirjailija tarkkaili eri miesvaltaisten ääriliikkeiden keskustelupalstoja ja havaitsi, että miehet kilpailivat siitä, kuka kirjoittaa sairaimman väkivaltafantasian kommentteihin.

Kuten oikeassa elämässäkin, miehillä on tarve todistaa jatkuvasti muille ja itselleen, miten kovia jätkiä he ovat. Kirjan mukaan kouluissa tämä tarkoittaa toisten poikien kiusaamista ja tyttöjen häirintää viheltelemällä tai kertomalla muille pojille, mitä hän tekisi kauniin tytön kanssa. Aikuisissa miehissä taas se tarkoittaa melkein samaa, eli työpaikkakiusaamista ja seksuaalista häirintää.

Netissä et voi todistaa vahvuuttasi läpsäyttämällä naisten perseitä tai toverisi takaraivoja, mutta voit kertoa, kuinka aiot vangita jonkun feministin kellariin ja raiskata tämän olutpullolla. Koska internetissä voi syntyä kuplia, kukaan ei voi haastaa näitä sairaita mielipiteitä, jolloin ääriryhmän jäsenet yllyttävät toisiaan keksimään vielä radikaalimpia väkivaltafantasioita. Jotkut mielisairauksille alttiit miehet sitten pimahtavat ja toteuttavat suunnitelmat käytännössä.

Tämä teesi on uskottava erityisesti nyt kun olemme todistaneet lukuisia joukkomurhia, joita suorittivat koulukiusatut, kiusaajat ja naisista vieraantuneet incelit (involuntary celibate, eli jätkät, jotka luovat identiteettinsä siitä, että eivät saa naisia).

Kirjailija tutkikin koulusurmaajia ja huomasi, että hyökätyissä kouluissa oli hyvin maskuliininen kunniakulttuuri, joka näkyi rankkana sovinismina, rasismina ja homofobiana. Suurin osa koulusurmaajista olivat koulukiusattuja. Heitä haukuttiin homoiksi, nynnyiksi ja pahoinpideltiin fyysisesti.

Koska nämä joukkosurmaajat kasvoivat samassa miehisessä kunniakulttuurissa kuin kiusaajat, he yrittivät todistaa oman miehisyytensä jatkuvasti, mutta eri syistä epäonnistuvat, jolloin heitä kiusattiin lisää. Viimein he eivät kestäneet enää ja päättivät todistaa miehisyytensä tuomalla rynnäkkökiväärin kouluun, tappaen kymmeniä oppilaita ja lopulta itsensä. Koska mikä onkaan ”miehisempää” kunniakulttuurissa kuin olla viimeinen seisova mies ”kovan taistelun” jälkeen?

Kimmel haastatteli lukuisia miehiä erilaisista liikkeistä ja ryhmittymistä ympäri Yhdysvaltoja kartoittaakseen ne tekijät, jotka ovat radikalisoimassa heitä. Samalla tutkija soveltaa erilaisia sukupuolitutkimuksen ja sosiologian teorioita tutkimuksiinsa.

Suurin ongelma on kirjan keskittyminen amerikkalaiseen kulttuuriin. Itse kaipaisin enemmän yleispäteviä selitysmalleja valkoisten miesten radikalisoitumiseen, joita voisi soveltaa Suomeen. Täällähän on ollut vain yksi ei-valkoisen suorittama terrori-isku, mutta lukuisia äärioikeistolaisten polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin ja muita pahoinpitelyitä.

Mutta kuten kirjailija itsekin toteaa, internet on mahdollistanut, että jopa Suomessa on ollut oma koulusurmaaja, jolla oli tiiviit yhteydet amerikkalaisiin keskustelupalstoihin. Tavataanko torilla? Vaikka internet on tosiaan yhdistänyt maailman kaikki sekopäät yhteen, silti Suomessa on eri kulttuuri ja olosuhteet kuin USA:ssa.

Esimerkiksi en ole varma onko Suomessa samanlainen machokulttuuri, kun USA:ssa, missä on väkivaltaisempi ja hierarkkisempi historia. Täkäläiset miesasiamiehet ja äärioikeistolaiset käyttävät kuitenkin samoja argumentteja kuin amerikkalaiset aateveljet, vaikka niiden kontekstit eivät sovi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan ajoittainen epäammattimaisuus. Kimmel ei pysty pidättelemään halveksuntaansa näitä ääriryhmiä kohtaan kirjassaan. Haastatteluissa kirjailija on kohtelias ja kunnioittava, mutta analyyseissä hän pilkkaa sarkasmillaan ääriryhmien absurdeimpia ideoita, erityisesti miesasiamiesten. Yhdyn näkemykseen, että miesasiamiehet ovat säälittäviä vätyksiä, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, mutta tutkijan pitäisi silti pidättäytyä tutkimuskohteensa pilkasta.

Onneksi Kimmel perustelee aika syvällisesti, miten väärässä miesasiamiehet ovat ja samalla nostaa esiin sen, että ydinhuolet menetetystä sosiaalisesta asemasta ja taloudellisesta epävarmuudesta ovat aitoja.

Kimmelin mukaan suurin radikalisoiva tekijä miehissä onkin tämä miehinen kunniakulttuuri, joka vahvistuu entisestään valtaan ja etuoikeuksiin tottuneessa valkoisessa väestössä. Tämä ylimaskuliinisuus yhdistettynä yhteiskunnalliseen etuoikeusoletukseen radikalisoi valkoisia miehiä äärioikeistoon, massamurhiin ja miesasiamiehiin.

Afroamerikkalaisillakin ja latinoilla on miehinen kunniakulttuuri, mutta yhteiskunnallisten olosuhteiden takia he eivät tunne, että ovat ”menettäneet” mitään, koska ei heillä koskaan ollutkaan korkeaa asemaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kulttuurissa. Tämä etuoikeuden puute saakin jotkut etniset vähemmistöt todistamaan miehisyytensä rikollisuudella, eikä massamurhalla.

Angry White Men : American Masculinity at the End of an Era on todella hyvä kirja valkoisen amerikkalaisen miehen radikalisoinnista ja ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.