Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
True crime -kirjallisuus on noussut huomattavaan suosioon Suomessa viime vuosina. Muistan, miten kävin kanadalaisessa kirjakaupassa 2000-luvun alussa, ja tätä kirjallisuuden lajia oli pitkänpitkät hyllymetrit saatavana, kun taas Suomessa sitä ei juurikaan näkynyt. Toisin on nyt. Olisikohan Vera Miettisen kirja pikku Eerikan traagisesta kohtalosta ollut sellainen lähtölaukaus? En osaa varmasti sanoa, mutta kyseinen teos oli ainakin tämän lajin ensimmäisiä.
Peter Vronskyn kirja sisältääkin sitten murhaajia vaikka kuinka paljon. Kirjoittaja jakaa sarjamurhaajat kahteen erilaiseen lajiin, ja käyttää niiden luokittelemiseen kahta kauhukulttuurista tuttua otusta: vampyyri eli järjestelmällinen murhaaja sekä ihmissusi eli epäjärjestelmällinen sarjamurhaaja.
Mikä sitten tekee ihmisestä tällaisen? Miksi joistakin tulee psykopaatteja ja toisista ei, vaikka esimerkiksi lapsuuden olot olisivat yhtä ankeat ja rakkaudettomat? Tähän on vaikeaa löytää vastausta, eikä siitä löydy juurikaan selityksiä Vronskyn kirjassakaan. Yhtenä laukaisevana tekijänä hän pitää erilaisia päävammoja ja niiden jälkeen tapahtuneita dramaattisia muutoksia käyttäytymisessä. Lisäksi perhedynamiikassa oli monella yhteisiä piirteitä: isä oli usein jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja niin ollen äidistä oli tullut niin sanotusti perheen pää. Näin kertoi 66 prosenttia sarjamurhaajista.
Ehkäpä tämäkään kirja ei pysty antamaan tyhjentäviä syitä ilmiön syntyyn, mutta tapauskertomuksia on sitten sitäkin enemmän, eikä niiden tutkiminen tee teoksesta todellakaan mitään hyvän mielen kirjallisuutta. Vronsky esimerkiksi huomauttaa, että brittiläinen Viiltäjä-Jack tuli hyvin kuuluisaksi surmattuaan alle kymmenen naista 1800-luvun lopulla, mutta vaikkapa Wisterian ihmissudeksi kutsuttu Albert Fish, uskonnollisesti perin häiriintynyt mies, surmasi kymmeniä lapsia ja nuoria 1920- ja 1930-luvulla, on hän jäänyt unholaan. En toisaalta osaa itse sanoa, onko parempi, että nämä psykopaatit ja kannibalistit unohdetaankin. Mahdollisesti on.
Peräti irvokkaalta kuitenkin tuntuu kirjan maininta, että 1960-luvulla sarjamurhaajista tuli eräänlaisista superjulkkiksia, jotka kiehtoivat suurta yleisöä samaan tapaan kuin filmitähdet tai menestyneet urheilijat. Markkinoille tuli Vronskyn kertoman mukaan ”sarjamurhaaja-aiheisia keräilykortteja, kalentereita, eväsrasioita, lelufiguureja ja värityskirjoja.” Makaaberia, sopimatonta, kieroutunutta – niin minä ainakin ajattelen. Miltä tuntuisi nähdä lapsensa leikkivän Ted Bundy -nukella tai värittämässä Charles Manson -kuvia?
Paljon tilaa kirjassa saa Jeffrey Dahmer, joka on viime aikoina saavuttanut Suomessakin kuuluisuutta Netflixin sarjan kautta. Kiinni jäätyään Dahmer tunnusti syyllistyneensä 17 murhaan. Hän tahtoi omien sanojensa kautta hallita toisia miehiä täydellisesti, mikä onnistui vain tappamisen kautta. Vielä enemmän uhreja oli tunnetulla Ted Bundylla; lisäksi mainitaan yhtä lailla kuuluisa Henry Lee Lucas, joka tunnusti murhanneensa 100 ihmistä, mutta tutkinnan edetessä tämä luku todettiin kovasti liioitelluksi.
Mitä tästä kirjasta sitten jäi käteen? Täytynee myöntää, että innostuneena dekkarien lukijana tartuin myös hieman innolla tähän teokseen. Mutta kuten sanottu, mitään hyvän mielen luettavaa se ei todellakaan ollut. Tietoa tuli joka tapauksessa paljon, olkoonkin että välillä tuli mieleen, että tätä tietoa ilmankin voisi olla. Mutta uskon, että true crime -kirjallisuudella on oma lukijakuntansa, ja heille tämä kirja sopinee oikein hyvin.
